Enhän minä nyt yksinäinen ole – vai olenko?

Nyt viime aikoina on puhututtanut (koti)äitien yksinäisyys. Mm. Marja Hintikka Live käsitteli aihetta ja monesta blogistakin on saanut lähiaikoina lukea erilaisten naisten kokemuksia yksinäisyydestä.

(MHL:n facebook-sivuja kannattaa muutenkin seurata, monesti vastaan tulee hyviä kirjoituksia.)

Tänään MHL:n facesivuilla tuli vastaan tällainen kuva:

Uskoisin, että moni voi tähän samaistua, vai mitä? Se on jännä, miten yksin sitä oikeasti jääkin, kun siirtyy työelämästä perhevapaille. Vauvakupla kun puhkeaa, saakin huomata, miten ”työn ja tuskan” takana on saada itselleen seuraa.

Elämäntilanteita on niin paljon erilaisia, mutta tässä käsittelen aihetta lähinnä omasta näkövinkkelistä.

Itse olen huomannut omalla kohdallani, että valitettavasti kukaan ei tule sinua kotoa hakemaan ihmisten ilmoille. Harvemmin oikeastaan kukaan edes tulee suht extempore (tarkoittaa tässä tapauksessa esim parin tunnin varoaikaa) kylään. Monien ystävien kanssa treffit sovitaan kalenterit kourissa ja kun odotettu treffipäivä vihdoin lähestyy, on jomman kumman PirkkoPetteri sairastunut flunssaan/yrjötautiin/entero- tai vesirokkoon ja treffit perutaan. Varatut kahviherkut mussutetaan yksinään siihen pettymykseen ja kirotaan kaiken maailman bakteereja ja viruksia. Seuraava yhteinen aika järjestynee jonnekin kolmen viikon päähän, joka sekin todennäköisesti peruuntuu, koska syksy ja pöpöt.

”Mene puistoon, siellähän ne kotiäidit hengaa lastensa kanssa!” No juu, mennään mennään, tyhjään puistoon hengaamaan. Monesti saatiinkin olla poikien kanssa ihan keskenämme puistossa, kunnes perustin facebookiin oman puistoryhmän meidän kylän vanhemmille. Ryhmässä voi huudella, jos on menossa esim. seuraavana aamuna puistoon ja haluaisi sinne seuraa. Tämä toimi ihan kivasti vähän aikaa, mutta nyt ryhmä on hiljentynyt. Eipä pian ole varsinaisia puistokelejäkään.

”Mene perhekahvilaan/seurakunnan avoinkerhoon/perhepuistoon!” No juu, mennään mennään. Tällä hetkellä käydään vain MLL:n perhekahvilassa. Onhan se aika hulabaloohärdelli, kun pienessä tilassa on yhteensä se 30 äitiä ja lasta, mutta tuo ihan mukavaa piristystä arkeen ?

Mutta hetkonen… Enhän minä ole yksinäinen. Mullahan on nämä pojat tässä. No niinpä. Sepäs se. Kun klo 7-16 sun ainoat face to face kontaktit on yksi papupata ”Kato äiti! Tää poliisiauto tulee nyt!” melkein 4v ja yksi ”ääääää, mämmäää, muurrr-goligoli-öriöri” melkein 1v ja hyvällä säkällä se kiireinen kaupankassa tai pikkasen omituinen vanhempi kadulla vastaantuleva höpöttelevä naisimmeinen, olen onnellinen, kun mies saapuu iltapäivällä töistä kotiin. Mutta, hän tottakai rakastavana isänä antaa huomionsa pojille ja täällä alkaakin semmonen älämölö ja riehuminen, ettei tosikaan.

Onneksi on älypuhelimet ja some, tuo koukuttava some (tästä erillinen postaus myöhemmin). On edes joku keino pitää ystäviin ja muihin ihmisiin yhteyttä.

Mie valitettavasti olen oppinut nöyrtymään ja myöntämään, etten jaksa olla pelkästään poikien kanssa kotona/pihalla/puistossa. Mie tarvin niitä aikuisia kontakteja. Nyt mennään toista päivää ilman ihmeempiä kasvokkain tapahtuvia sosiaalisia kontakteja ja voin sanoa, että terrrrrve. Minkäs ikänen mie olinkaan, 30 vai 3?

Täytyy vaan itse olla niin hemmetin aktiivinen ja täyttää sitä kalenteria kaikennäkösillä leikki-, puisto-, kahvi- ym treffeillä.

Tosin, vaikka sitä olisi kuinka aktiivinen tutustumaan uusiin ihmisiin, ei pidemmän päälle riitä, että yhdistävä tekijä on vain lapset. Täytyy klikit osua yksiin aika monellakin osa-alueella, että voi alkaa muodostamaan vuosien yli kantavaa ystävyyttä.

Kaikista ei myöskään ole lähtemään niihin perhekahviloihin ym. Kyllähän toiset äidit osaa olla pelottavia ?, mutta enimmäkseen joukosta löytyy ihan tavallisia, mahdollisesti yhtä epävarmoja ja ujoja, hirmu paljon seuraa kaipaavia äitejä kuin sinä itsekin. Jutun tynkää voi kehitellä niistä lapsukaisista. Toisten kanssa juttu alkaa paremmin luistamaan, toisten kanssa jäädään sille small talk -tasolle. Mutta jos jäät seinän viereen istumaan ja suorastaan huokuat semmoista ”Älä tule lähelle, älä puhu mulle” -asennetta, ei valitettavasti hirveän moni viitti tulla siihen höpöttelemään niitä näitä ? Toisilla tämä ”asenne” tosin tulee vahingossakin. Kannattaa halutessaan yrittää olla avoimemman oloinen, ottaa vähän sitä katsekontaktia ja mennä rohkeasti muiden kanssa sinne lattialle/samaan pöytään istumaan ja osallistua keskusteluun. Ei tommosissa paikoissa sulta kysellä: ”No mutta Ansku, mitäs mieltä sie oot ton Pirren PirkkoPetterin kakan koostumuksesta?”

Tosin nyt vedetään esiin se ”Sisäpiirit”-kortti! Varmasti muodostuu jonkunlaisia piirejä, rinkejä ym ympyröitä, mutta yleensä nämäkin ihmiset ovat joutuneet ensin tutustumaan toisiinsa jotakin kautta ja heillä riittää keskusteltavaa ja heidän on helppo keskustella toistensa kanssa. Meidän perhekahvilassa en ole huomannut varsinaisia piirejä, mutta tottakai sielläkin höpöttelee keskenään ihmiset, jotka tuntevat toisensa. Itse tulee höpöteltyä niitä näitä heidän kanssa, jotka lähellä sattuvat olemaan. Pyrin edes pari sanaa vaihtamaan, oli sitten ennestään tuttuja tai ei.

Sittenhän nykypäivänä löytyy esim facebookista jos jonkunlaista ryhmää, jossa voi huudella ”Pirre 30v haluaisi itselleen ja lapselleen PirkkoPetteri kolme weelle puistoseuraa Mämmälän alueelta” ja puff! Saattaakin löytyä se The Äitiystävä.

Vaikka itse olen ulospäinsuuntautunut ja sosiaalinen ym, ei se sitä tarkoita, etteikö minuu ahdistaisi mennä paikkaan, josta en etukäteen tunne ketään. Ei se ulkoinen habitus kerro siitä, miten ihminen kokee uudet tilanteet.

Ja niin… Mitäs sitten kun tästä joskus töihin lähdetään… A-P-U-A!!!
Ahdistaa jo valmiiksi, miten vähän siinä kohtaa enää jää aikaa ystäviä treffata?? Miten te työssäkäyvät händläätte tämän homman? Milloin te näette ystäviänne?
Onhan siellä töissä tietysti ihmisiä, keiden kanssa höpötellä, mutta se on kuitenkin työympäristö. Siellä pitäisi tehdä töitäkin eikä vain istua juoruamassa.

Koetko sie olevas yksinäinen? Kaipaatko ylipäänsä lasten ja/tai töiden lisäksi muuta sun elämään? Mitkä on sun keinot vähentää sitä mahdollista omaa yksinäisyyttä?
Halaus joka tapauksessa kaikille, jotka jollakin tasolla kokevat olevansa yksinäisiä ❤

Kuitenkin. Mun henkinen hyvinvointi huutaa ja vaatii ympärilleen aikuisia ihmisiä, ihan livenä. Kasvokkain, että voidaan puhua suut vaahdossa niin, että sylki vain lentää. Tääl mie oon. Tuu kahville! ☕? Tai kutu meiät kylään!
(välimatka huomioiden ?)

0

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *