Hymyn takana on paljon piilotettuja tunteita

Kulunut kesä on ollut henkisesti yksi vaikeimmista kesistäni. Vaikka ulkoinen habitus ja some ovat suurimmalle osalle antaneet ymmärtäneet mun olevan lähes yhtä hymyä ja kaiken olevan hienosti, on hymyn takana kuitenkin paljon piilotettuja tunteita ja ahdistusta.

Väsymys, liian ankarat vaatimukset itseäni kohtaan sekä pääni sisäinen, hieman vinksallaan oleva ajatusmaailmani ovat tehneet olostani raskaan viime kuukausien aikana. Somessa olen yrittänyt pitää sellaista hyvää fiilistä, blogi on kuitenkin viettänyt hiljaiseloa. Tuntuu, että mikään, mitä haluaisin kirjoittaa, ei ole tarpeeksi hyvää julkaistavaksi.

Vaikka oikeasti sillä ei pitäisi olla väliä. Ei tässä kohtaan, kun tämä on mulle vain harrastus, en havittele tuhansia lukijamääriä tai tässä kohtaa en halua tehdä tätä työkseni. Monille muillekin blogi on harrastus ja paikka, jonne purkaa ajatuksiaan. Miksi mun siis täytyisi ajatella jotenkin toisin? Lukee kuka lukee tai on lukematta.

”Ajattele positiivisesti ja elämä hymyilee”

Haluaisin nykyään joka kerta tintata jotain, kun vastaani tulee kyseinen lause. Näin ihan pilke silmäkulmassa kirjoitettuna.

Tiedän ja erittäin hyvin tiedostan, että positiivinen ajattelu sekä elämänasenne tekevät ihmiselle hyvää sekä tuovat ihmisen luo hyviä asioita. Koen olevani sisimmältäni positiivinen tyyppi, mutta nyt en vain pysty olemaan se sateenkaaria oksentava ja kukkasia heittelevä hymytyttö.

Jokaisesta päivästä löydän jotain hyvää ja elämässäni on paljon hyvää. En kuitenkaan enää halua lähteä toksisen positiivisuuden tielle ja väsyttää itseäni entistä enemmän olemalla väkisin yltiöpositiivinen. Olen rikki. Haluan nyt kohdata ne kaikki tunteet, joita sisälläni kytee enemmän ja vähemmän. Ja niihin tunteisiin valitettavasti kuuluu muutakin kuin se ”ikuinen kiitollisuus elämästä ja sen tuomista hyvistä asioista”.

Hymyn takana myllertää paljon tunteita ja ajatuksia

Osa näkee mun läpi, vaikka kuinka yrittäisin vältellä suoraa katsekontaktia tai välittää viesteistä / somesta hyvää fiilistä. Yritän heittää läppää, hymyilen, sellaista jeesjees-meininkiä. Eihän someen nyt tarvitsekaan tuoda niitä kaikkia elämän säröjä, mutta kun en aina osaa tuoda niitä ihan sillee oikeassa elämässäkään.

Olen kuitenkin kiitollinen siitä, että kukaan ei tällä hetkellä yritä väkisin minua ravistaa ja pakottaa tunteitani ulos. Moni osaa antaa tilaa, jota tunnen tarvitsevani. Kiitos siitä.

Mutta, millaisia ajatuksia ja tunteita siellä hymyn takana tällä hetkellä on?

”Kun tekisi mieli sanoa pahasti ja ärähtää,
olen hiljaa ja nielen sanani.

Kun pitäisi jäädä paikoilleen ja kohdata,
juoksen pakoon tai jähmetyn sanattomana.

Kun haluaisin itkeä,
kovetan itseni ja hymyilen lisää.

Kun haluaisin puolustautua,
otan syyt niskoilleni.
Kun tiedän tehneeni jo parhaani,
pitäisi tehdä vielä enemmän.
Kun haluaisin kertoa mielipiteeni,
pelkään muiden reaktiota ja olen hiljaa.
Kun haluaisin olla empaattisempi
ja enemmän muita huomioiva,
en jaksa enkä osaa.
Kun saisin osakseni lempeää ymmärrystä ja tukea,
sulkeudun kuoreeni.
Haluaisin yrittää ja opetella,
mutta pelkään mokaavani isosti.
Kun haluaisin olla vertaamatta itseäni muihin,
vertaan silti ja asetan itseni alimmalle tasolle.
Kun haluaisin tuntea itseni kauniiksi ja hyväksi juuri tällaisenä,
koen itseni rumaksi, arvottomaksi ja huonoksi .

Koska en aina osaa tai halua avata ajatuksiani muille, tunnen itseni toisinaan kiittämättömäksi ja kylmäksi. Pelkään, etten enää kelpaakaan, jos tuon ajatuksiani esille. Pelkään, että muut ihmiset pitävät minua vaikeana ja hankalana. Tiedän, ettei tämä täysin pidä paikkaansa, mutta kuten todettu, se vinksahtanut ajatusmaailma. Osa teistä voinee samaistua?

Sulkeutumiseni takia ajatukseni kasvavat isoihin, vääriin mittasuhteisiin. Yritän ajatella järjellä ja ”läimiä itseäni kasvoihin”, jotta jättäisin nuo vahingolliset ajatusmallit. Se on kuitenkin helpommin sanottu kuin tehty, kun on aina sättinyt ja mollannut itseään. Kokenut olevansa vääränlainen. Ei se muutos parempaan ja helpompaan tapahdu sormia napsauttamalla.

Kaikesta huolimatta on tapahtunut henkistä kasvua 

Käyn nykyään läpi kaikenlaisia tunteita. Kiukuttaa, turhauttaa, suututtaa. Tästä huolimatta en halua olla ilkeä muille. En halua ystävilleni ja kavereilleni heitellä sarkastisia, piilovittuilun puolelle meneviä kommentteja päin naamaa, viesteillä tai somessa. Vaikka joskus kieltämättä väsyttää, enkä jaksaisi. Mutta silloin olen mielummin hiljaa tai jatkan sitä hymyilyä. Asioita voi esittää monella eri tavalla ja pyrin valitsemaan sen ystävällisemmän ja lempeämmän tavan.

Jos jollain muulla on parempi olo kuin mulla, ei se kuitenkaan ole multa pois. Olen joka tapauksessa heidän ilossa ja onnessa mukana. Jakelen sydämiä, tsemppaan, kuuntelen. Koen oikeasti onnentunteita, saatan kyynelehtiä ilosta muiden puolesta. Olen onnellinen, että heillä menee hyvin.

Tämä on yksi isoja henkisen kasvun asioita, jonka suhteen olen päässyt eteenpäin verrattuna entiseen. En todellakaan ole aina ollut niin häpihäpi muiden puolesta, jos omassa elämässä on menty alamäkeä.

Tietyn ihmistyypin voi jättää omaan arvoonsa

Olenkin kyllästynyt ihmisiin, jotka purkavat omaa, sisäistä pahaa oloaan muihin ihmisiin ilman, että koskaan pyytävät käytöstään anteeksi tai edes yrittäisivät korjata toimintatapojaan. Jos heille sanoo asiasta, eivät he ymmärrä, jos loukkaavat. Koska heillä nyt vain sattuu olemaan ”oikeus sanoa mielipiteensä”. Ja koska heillä on paha olla, pitää se paha olo olla muillakin. Tai sitten he haluavat muuten vain näpäyttää. Mitä lie tyydytystä siitä saavat.

Näitä ihmisiä olen alkanut jättämään omaan arvoonsa. Heillä varmaan on omat, erittäin hyvät syyt voida huonosti ja ajatella, että kun heillä ei ole kivaa, ei kenelläkään muullakaan saisi olla. Kuitenkaan mun eikä kenenkään muunkaan pitäisi joutua olemaan heidän sylkykuppinsa, vaan heidän pitäisi löytää toisenlaiset keinot purkaa sitä pahaa oloaan. Löytää ne keinot voida hieman paremmin. Jo ihan oman itsensä takia.

Joka tapauksessa, sellaisia ajatuksia ja tunteita on tämän hymyn takana. Tämä teksti oli mulla luonnoksissa ja meinasin jo jättää julkaisematta. Silmiini kuitenkin osui Liinan postaus samansuuntaisista fiiliksistä, joten ajattelin:

”Jos hänkin uskaltaa julkaista, miksi en minäkin?”.

Pitäkää toisistanne huolta, älkääkä jatkuvasti olko tuomitsemassa ja arvostelemassa <3

Rakkaudella
Henna

 

Viime syksynä kirjoitin yhden rankimmista teksteistäni. Onneksi ei nyt sentään olla tässä pisteessä:

Keskivaikea masennus teini-ikäisenä

5

6 kommenttia artikkeliin ”Hymyn takana on paljon piilotettuja tunteita


  1. Kiitos tästä avoimesta postauksesta. Usein jo se, että kirjoittaa ajatukset ylös ja jotenkin jäsentelee niitä, helpottaa vähän. Toivottavasti pian helpottaa paljon. ❤


    1. Kiitos Iina kommentistasi ❤️ Toisaalta osa painosta jo lähtikin harteilta, kun sai kirjoitettua edes vähän siitä, mitä tuntee 😊 Juuri tästä syystä kirjoittaminen on aina ollut mulle se paras väylä purkaa ja jäsennellä tunteita sekä ajatuksia.


    2. ❤️❤️ Mietin itsekin pitkään julkaisenko tekstin vai en, mutta parasta vertaistukea saa kun on avoin❤️


    1. Kiitos Hanna ❤️🌸 Juuri näin, ei tässä tarvitse mikään yli-ihminen olla 😉

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *