Itkiskö vai nauraisko?

Jokainen vanhempi sen tietää. Joskus arjessa – itse asiassa aika usein – tulee niitä hetkiä, joiden jälkeen huomaa miettivänsä, pitäisikö sitä itkeä vai nauraa vai mitä tekisi. Hetkiä, jolloin miettii, että tätähän se vanhemmuus nimenomaan on, hyvässä ja pahassa :)

Muutamia esimerkkejä ihan meidän oikeasta arjesta antaakseni…

Lähdön hetkellä

Kiireellä teen poikien kanssa lähtöä puistoon, jonne olemme ystäväni kanssa sopineet extemporetreffit. Puolen tunnin päästä laitankin hänelle viestiä, ettei me mihinkään lähdetä. Taapero on vetänyt herneet nenään, itkee, huutaa ja yrjöilee flunssaliman takia ympäriinsä. Yritän saada taaperoa huonolla menestyksellä rauhoittumaan, huuhtelen yrjöisiä vaatteita ja taaperoa, siivoan lattioita, vastailen tiuskin esikoiselle… Ystäväni lapsineen pääsee onneksi tulemaan meille, taapero nukahtaa rattaisiinsa ja isommat lapset leikkivät sovussa riehuvat keskenään, enimmäkseen tai ainakin melkein sovussa :D

Ruokahommat

Kanelin sijasta laitan esikoisen riisipuuron sekaan valkopippuria. Onneksi haistan mokani ennen kuin lapsi maistaa annostaan. Hän saa uuden puuroannoksen, kanelilla.

Otan aamulla ennen ulosmenoa pakastimesta sulamaan spagettia ja jauhelihakastiketta. Lounasajan koittaessa huomaan ottaneeni sulamaan juuri sitä tulisempaa versiota: chili-tomaattimurskasta tehtyä kastiketta. Päätän kokeilla onneani. Kyllä pojat vähän maistavat, mutta loppujen lopuksi sulatan heille spagettia ja jauhelihakastiketta, sitä ruskeaa kastiketta.

Joskus jäätelö tuntuu niiiin ansaitulta!

Sattuuhan näitä

Esikoinen on pieni taapero. Istun olkkarissa katsomassa telkkaria, esikoinen on jäänyt keittiöön leikkimään muovikipoilla. Alkaa pieni kitinä ja itku, joka pikkuhiljaa yltyy. Maanittelen olkkarista: ”Tuu rakas tänne. Älä ny siel yksin itke. Tuu ny”. Kun uhmaavaa taaperoa ei näy, nostan perseeni sohvalta ja menen tarkastamaan tilanteen. Siellä se pieni itkee, sormet jumissa keittiön laatikon välissä (paska äiti -pisteet kotiin. Voi reppana!).

Lastenhuoneen lattialla on ansoja. Tunnen yhden jos toisenkin kerran saatanallista kipua jalkapohjassani. Milloin astun legon tai jonkun kivan pikkuisen, teräväkulmaisen rakennuspalikan päälle. Ta sitten lyön varpaani johonkin mukavan kovaan leluautoon tai muuhun ei-niin-pehmeään esineeseen. Hiljaa mielessäni luettelen kaikki kirosanat. Yksin ollessani annan ääneen tulla koko laidallisen.

Joskus saan osumaa taaperon kovasta päästä, kun hän liian vauhdikkaasti käy sängyssä viereeni makaamaan. Milloin mulla turvottaa huulta ja milloin sattuu muualle naamaan. Puren huulta ja nielen kiukkuni. Joskus saatan alkaa itkemään, koska kyllä se taaperon pää on ihan hemmetin kova!

Siivotessani taaperon käytettyä vaippaa pois, onnistun sotkemaan käteni siihen hieman yli reunojen valuneeseen, rusehtavaan eritteeseen.

Lausahdukset

”Äiti, siä oot piikkisika!”

”Äiti, nyt jos sinä et lopeta tota kiukkuamista, nii sitte me kyl muutetaa isin ja veikan kans mummolaan ja sinä saat jäädä tänne yksinäs kiukkuamaa!”

”Äiti ja isi, miks te ootte halunnu meitä kaks, minut ja veikan? Siks ku teitäki on kaks? Vai miks?”

Kunnes…

”Äiti, minä rakastan sinua ihan kaikista eniten koko maailmassa”.

Niin minäkin rakastan teitä, mun omia poikiani, ihan kaikista eniten koko maailmassa.

Rakkaudella
Henna, ihan tavallisen lapsiperheen ihan tavallinen äiti, joka ei aina tiedä, itkisikö vai nauraisi. Sitähän tämä on. Lapsiperheen arki.