Keskivaikea masennus teini-ikäisenä

Maailman mielenterveyspäivää vietettiin 10.10. ja teemana oli nuorten mielenterveys muuttuvassa maailmassa. Päivän iskulauseena oli meille kaikille hyvä muistutus: ”Olet tärkeä juuri sellaisena kuin olet”.

On erittäin tärkeää, että näistä asioista puhutaan ja tuodaan yhä enemmän julki sitä, että ihmiset, jopa lapset ja nuoret voivat nykymaailmassa henkisesti pahoin. Joka toinen ihminen kokee jossain vaiheessa elämäänsä masennusjakson ja osalle tämä jää pysyväksi olotilaksi. Meitä ja heitä on siis todella paljon. Et pysty välttämättä kadulla kävellessä sanomaan, kuka vastaantulijoista sairastaa tai on sairastanut jotain mielensairautta. Se ei nimittäin läheskään aina näy ulospäin.

Haluan tässä postauksessa hieman valottaa omaa taustaani ja kertoa, millaista oli keskivaikea masennus teini-ikäisenä ja aikuisuuden kynnyksellä sekä miten tämä kaikki on vaikuttanut minuun.

Milloin kaikki alkoi?

Oireeni alkoivat yläasteikäisenä. Oli henkisesti paha olla, kapinoin vanhempiani vastaan. Taustalla oli murrosiän kipuilun lisäksi koulukiusaamistausta ala-asteajoilta. Yläasteella kuvioihin oli tullut alkoholi sekä erilaiset ihmissuhdesäädöt. Yritin hakea hyväksyntää vääränlaisilta ihmisiltä, liikuin osittain vääränlaisessa seurassa, vaikkakin niitä ihaniakin ihmisiä mahtui joukkoon. Otin herkästi pienetkin vittuilut itseeni. Asiaa ei auttanut, että e-pillereiden aloituksen jälkeen lihoin puolessa vuodessa kymmenen kiloa ja kyllähän se vartalossani näkyi, kun olin aiemmin ollut todella hoikka. Alkoi liikkua huhuja, että olisin raskaana, 15-vuotiaana. En ollut sinut oman, niin äkkiä muuttuneen ulkomuotoni kanssa. Olin lisäksi siihen aikaan ”perusteini” ja viiltelin, koska niin silloin tehtiin, kun oli henkisesti paha olla.

Jo yläasteella kävin terkkarin kanssa juttelemassa säännöllisesti, keskimäärin joka toinen viikko. Meillä oli koululla todella mukava terkkari ja hänelle oli helppo puhua. Yläasteen jälkeen aloitin toisen asteen opinnot amiksessa paperipuolella. En oikeastaan muista, mikä asian laukaisi, mutta syksyllä 2002, ollessani 16-vuotias tulimme koulun terkkarin kanssa siihen tulokseen, että saattaisin olla masentunut ja tarvitsisin ulkopuolista apua. Sain lähetteen eteenpäin ja pian olinkin nuorisopsykiatrian vastaanotolla keskustelemassa psykiatrisen sairaanhoitajan luona. Kävin hänen luonaan jonkun kolme kuukautta ja sitten totesin (ts. valehtelin), että kaikki on ok enkä tarvitse enää apua. Tosiasiassa en vain tykännyt tästä henkilöstä. Samoihin aikoihin keskeytin koulun, koska paperiprosessinhoitajan tutkinto ei ehkä sittenkään ollut se minun juttuni.

Koulusta pitkälle sairaslomalle

Alkoholi oli edelleen vahvasti kuvioissa, lähes joka viikonloppu, enempi vähempi. Syksyllä 2003 aloitin lähihoitajan opinnot. Pitkin syksyä meillä oli luokassa erilaisia kahnauksia. Luokallemme oli sattunut muutama todella vahva persoona ja kun nämä persoonat kohtasivat, oli myrsky taattu. Muutenkin tyttövoittoinen luokka, niin tietäähän sen, mitä se on, draamaa draaman perään.

Erään kerran taas selvittelimme välejämme luokanvalvojan kera ja ensimmäistä kertaa mie hermostuin niille ihmisille ihan kunnolla. Löin käsissäni olleen kirjapinon pulpettia vasten ja huusin. Kun olin saanut asiani huudettua, pakkasin kamani, painuin ulos luokasta, hyppäsin seuraavaan bussiin ja menin kotiin. Sain perääni viestiä, että onko kaikki ok ja eipä olisi tytöt uskoneet, että minäkin osaan sillä tavalla hermostua. Tämä taisikin olla ensimmäinen ja lähes ainoa kerta, kun hermostuin julkisesti (selvinpäin).

Aloin saamaan hyperventilaatiokohtauksia. Saatoin saada niitä koulussa tai bussimatkoilla. Olin itsetuhoinen kännissä. Saatoin esimerkiksi hakata päätäni lavuaarin reunaan tai raapia ihoani verille. Aivan hölmöjä juttuja, mutta halusin satuttaa itseäni. Halusin kuolla. En kokenut itselläni olevan mitään arvoa. Olin vain paha, sekoileva ihminen.

Taisi olla marraskuun puolella 2003, kun yhteistuumin luokanvalvojani, terkkarin ja opon kanssa päädyimme laittamaan minut kolmen kuukauden sairaslomalle koulusta. Aloitin taas asiakkuuden nuorisopsykiatrian poliklinikalla, mutta suostuin jatkamaan sillä ehdolla, että mun henkilö vaihdetaan. Sainkin aivan ihana psykologin, jonka luo menin mielelläni. Hoitosuhde alkoi loppuvuodesta 2003. Olin silloin 17-vuotias.

DIAGNOOSINA KESKIVAIKEA MASENNUS JA SOSIAALISTEN TILANTEIDEN PELKO

Sain diagnoosiksi keskivaikea masennus sekä sosiaalisten tilanteiden pelko. Hoitona säännöllinen keskustelu ja mielialalääkitys. Ihan alkuun taisin käydä kaksikin kertaa viikossa juttelemassa, sitten kerran viikossa ja siitä ne keskustelukäynnit ajan myötä pikkuhiljaa harvenivat.

Sairaslomalla alkoholi oli edelleen mukana kuvioissa. Muistan sen ajan melko pimeänä ja todella ahdistavana. Ihanasti on kuitenkin jäänyt mieleeni, kun rakas pikkuveljeni pyysi minua elokuviin kavereidensa katsomaan kakkososaa Taru Sormusten Herrasta. Hän halusi piristää minua. Kaverit ja ystävät olivat isossa roolissa. Ilman muutamaa ihmistä olisin voinut vielä huonommin. Osa tietysti jäi pois, koska osasinhan mie olla aika rasittava vainoharhojen, mustasukkaisuuden ja ahdistuksen kanssa. Osa ei taas tiennyt, miten minua voisi auttaa. En ole katkera näille ihmisille tai syytä heitä mistään. 

VIINAA JA LÄÄKKEITÄ SEKAISIN

Tuli helmikuun alkupuoli, eräs torstaipäivä. 18-vuotisynttäreihini oli kaksi päivää. Synttäripäivän aatolle, perjantaille oli sovittu nuorisopsykiatrian poliklinikalle kolmikantakeskustelu, johon oli osallistumassa minun ja psykologini lisäksi myös äitini ja lääkärini.

Tuona torstaipäivänä saimme kaverini kanssa idean, että vedetäänpä kännit ja mikäs siinä. Tuumasta toimeen. Ilta oli ihan kiva, ei siinä ollut sen ihmeellisempää. Kuitenkin kotiin päästyäni mulla oli henkisesti niin huono olla, että kävin lääkekaappimme läpi ja vedin sieltä melkoisen kasan erilaisia lääkkeitä, myös kolmiolääkkeitä alas. Kävin nukkumaan ja toivoin, etten aamulla heräisi (voitte ehkä kuvitella, miltä tuntuu kirjoittaa tästä ja miten ne kaikki muistot ja olotilat palaavat mieleeni. Tämä on todella ahdistavaa.).

Muistan vieläkin sen pettymyksen, kun aamulla heräsinkin. Ajattelin, ettei tämä voi olla totta. En mie halunnut herätä, halusin nukahtaa ikiuneen, miksi heräsin? En mie vaan jaksa enää itseäni.

Koska olin vetänyt aikamoisen coctailin edellisenä iltana, aloin oksentelemaan. Vatsalaukkuni tyhjensi itseään ja olin vähän väliä halaamassa vessanpönttöä. Äitini tuli hakemaan minua, kun olimme lähdössä sinne kolmikantakeskusteluun. Matkalla kävin oksentamassa ainakin pari kertaa. Äitilleni en tietenkään siinä matkalla mistään lääkkeistä kertonut, kerroin vain olleeni ”vähän” juhlimassa edellisenä iltana. 

Kolmikantakeskustelussa tuotiin esille huoli mun pahentuneesta voinnista. Siinä keskustelun aikana toin ilmi, mitä olin edellisenä iltana tehnyt. Muistan äitini järkyttyneen katseen ja kyyneleillä täyttyvät silmät. Olin kuitenkin niin huonovointinen ja niin käpertyneenä omaan pahaan olooni, etten täysin tajunnut läheisteni huolta. 

Keskustelun aikana väläyteltiin jopa niin sanottua avohoitoa eli olisin päiviksi mennyt jonkunlaiseen päivätoimintaan psykiatrian osastolle. En suostunut, koska enhän mie nyt jumalauta niin sairas ollut, mikään hullu hitto vie. Näin siis ajattelin, olevani hullu ja vielä niin nuorena. Vakuutin pärjääväni ilman mitään ”pitsinnypläyksiä ja askarteluita”. Avohoitoidea hylättiin.

ELÄMÄ 18-VUOTISSYNTTÄREIDEN JÄLKEEN

Pääsin kuitenkin juhlistamaan isoveljeni ja hänen avovaimonsa kanssa 18-vuotissynttäreitäni.

Jatkoin tunnollisesti keskustelukäyntejä psykologini luona ja otin lääkkeeni säännöllisesti. Kesällä 2004 tapasin nykyisen mieheni ja siitä ylämäki pikkuhiljaa alkoi. Takapakkia kuitenkin tuli monta kertaa. Alkoholi ja siihen liittyvät asiat olivat monesti todella iso syy vointini huonontumiselle. Meillähän oli miehen kanssa tapana juhlia joka viikonloppu. Mitäpä muutakaan tekemistä meillä olisi ollut? Mutta silti siinä sivussa menin vointini kanssa myös kohti parempaa eikä enää ollut suuri halu saada itseään hengiltä.

Aloitin syksyllä 2004 uudestaan ekan luokan lähihoitajaopinnoissa ja pärjäsinkin ihan hyvin. Mies oli se, joka suunnilleen potki minut kouluun, jos meinasi tulla se olo, että jään kotiin. Tammikuussa 2005 kuitenkin keskeytin opinnot, koska en kokenut olevani sopiva alalle enkä kestänyt sitä jatkuvaa itsetutkiskelua. Miten olisin voinut auttaa muita, kun olin niin hukassa itseni kanssa?

Keväällä 2007 teimme psykologin ja lääkärin kanssa päätöksen, että tuodaan pikkuhiljaa lääkitys alas, koska vointini oli parantunut todella paljon. Ensin otin vain puolikkaan pillerin päivässä ja sitten puolikkaan joka toinen päivä ja hiljalleen olin kokonaisia päiviä ilman. Voin sanoa, että vieroitusoireet olivat aikamoiset. Olin tuolloin jo ensimmäistä vuotta kauppiksessa opiskelemassa merkonomiksi. Vieroitusoireet olivat sitä, että päässä heitti, oli huono olo, en meinannut edes näkevän kunnolla. Luokkakaveri sai välillä taluttaa rappusissa. Tuli hetkittäin fiilis, etten kestä semmosia oireita ja aloitan lääkkeen kunnolla uudestaan. Onneksi nämä oireet menivät loppujen lopuksi nopeasti ohi ja pääsin lääkkeistä kokonaan eroon vajaassa kuukaudessa.

Kesällä 2007, ollessani 21-vuotias, päätimme hoitosuhteen kokonaan nuorisopsykiatrian poliklinikalla. Olin aikuistunut, löytänyt toisenlaisia, parempia keinoja selvitä elämän karikoista. Olin vahvistunut, löytänyt taas elämänhaluni. Keväällä 2009 valmistuin taloushallinnon merkonomiksi loistavin arvosanoin ja olin jo nykyisessä työpaikassani töissä. Ostimme talon, aloimme pikkuhiljaa laittamaan elämäämme kuntoon. Joulukuussa 2012 syntyi esikoispoikamme ja joulukuussa 2015 toinen poikamme.

Noihin vuosiin ennen lapsiakin mahtui monenmoisia juttuja ja joskus elämä oli omien ajatustensa kanssa melkoisen haastavaa ja näitä ajatuksia yritettiin sitten viikonloppuisin turruttaa alkoholilla ja sitten taas krapulassa oli henkisesti todella paha olla ja niin edelleen.

MITEN NYKYÄÄN VOIN?

Pelkään erittäin paljon, että joutuisin samanlaiseen jamaan kuin tuolloin nuorempana. Kuten nykyinen terapeuttini sanoi kerran, täytyy mun nyt muistaa, että olen äiti ja mulla on kaksi, ihanaa lasta. Kun mieleni vetää kohti pohjamutia, on mun muistettava, että olen ennen kaikkea äiti pojilleni, kaiken muun lisäksi.

En kuitenkaan jaksa uskoa, että ihan äkkiä joutuisin täysin samanlaiseen jamaan kuin tuolloin 15 vuotta sitten. Alkoholi ei todellakaan ole enää suuressa roolissa elämässäni, koska kyllähän se juominen heikensi elämänlaatua ja vaikutti mielenterveyteen negatiivisesti. Tottahan se myös on, olen äiti ja erittäin tärkeä ihminen sekä pojilleni että monelle muulle  lähimmäiselleni.

Raskaudet hormoneineen sekä ylipäänsä tämä pikkulapsiaika ovat olleet aikamoisia koettelemuksia mielenterveydelleni. Olen ollut ahdistunut, olen ollut surumielinen. Olen niitä edelleen. Koen itseni huonommaksi kuin muut. Olen toisinaan hyvinkin paska äiti, poissaoleva, ärtyisä, raivoaja, mielenkiintonsa menettänyt. Olen todella väsynyt. Silti en enää ajattele, että haluaisin KUOLLA, koska onhan elämä antanut paljon kaikkea ihanaa ja toivottavasti antaa lisää. Joskus haluaisin vain paeta tätä kaikkea jonnekin metsän keskelle, pieneen mökkiin. Kauas kaikesta ylimääräisestä, olla ihan itsekseni ja omien ajatusteni kanssa. 

Pitkälle on tultu siitä, mikä tilanteeni on aikanaan ollut. Tuo synkin ajanjakso tulee olemaan muistoissani aina ja seuraamaan minua hyvässä sekä pahassa. Osaan tunnistaa ennen kuin mennään täysin suohon ja teen myös hirveästi töitä, ettei sama toistuisi. Selätin pahimman vaiheen, mutta tietynlainen alakulo ja taipumus lieväänkin masennukseen on jatkuvasti läsnä. Häpeän sitä ja pidän omalta osaltani sitä heikkoutena. Tuntuu, että mun tarvitsee tehdä niin paljon töitä sen eteen, että näyttäisin muille, miten pärjään ja jaksan ja kykenen ja osaan ja olen ihmisten luottamusten arvoinen.

Olen kuitenkin löytänyt jotain keinoja, joilla käsittelen tunteitani. Käyn juttelemassa terapeutin kanssa, kirjoitan, yritän rauhoittaa arkea, yritän olla vähemmän suorittaja sekä enemmän armollisempi itselleni. Joskus siinä onnistuen, joskus en.

Kannattaa käydä lukemassa tämä aiempi tekstini:
Onko perheneuvolasta ollut apua?

Mielenkiintoiset tekstit ovat kirjoittaneet Tyyliä metsästämässä -blogin Veera ja Masentunut mutsi -blogin Tinna:

”Mulla ei ole kerrottavaksi sankaritarinaa”
”Miten voit olla masentunut, kun olet niin iloinen?”


Rakkaudella

Henna

 

2 kommenttia artikkeliin ”Keskivaikea masennus teini-ikäisenä


  1. Etkö kuitenkin ole kaikkein tärkein ihminen itsellesi? Kun huolehdit itsestäsi, et anna itsesi valahtaa alas. Sitä kautta myös lapsesi ja muut lähimmät saavat nauttia sinusta hyvässä kunnossa.


    1. Kiitos Jenni kommentistasi! ♡

      Kyllä, näinhän se on. Mun on opittava, että mie olen se tärkein ihminen itselleni. Kun voin hyvin, on sillä suora vaikutus lähimmäisiini.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *