Muutoksiin reagoiminen – saako reagoida tunteella?

Nykyään hoetaan sitä, kuinka pitäisi saada olla oma itsensä, tunteita ei saisi padota ja omaa itseään olisi opeteltava kuuntelemaan enemmän. Mutta saako ne tunteet ihan oikeasti näkyä?

Jokainen meistä reagoi asioihin eri tavalla. Siinä missä toinen pystyy tiukassakin tilanteessa olemaan, ainakin ulkoisesti, kuin viilipytty tai jääkalikka, reagoi toinen näkyvällä raivolla, vihalla tai surulla. Toinen käsittelee asiat samantien järjellä, toisella jyrää ensin tunteet, järki tulee mahdollisesti jälkikädessä.

Aikuisen ihmisen kuuluisi osata hallita tunteitaan erilaisissa tilanteissa. Tiedostetaan, ettei kaupankassalla aleta raivoamaan, jos jono matelee tai vedetä niitä itkupotkuraivareita keskellä katua, kun tietä ei olekaan aurattu.

Toisinaan voi kuitenkin käydä niin, että jokin tietty asia tai tieto laukaisee erilaisten tunteiden kirjon, jolloin lähtee purkautumaan paljon muutakin, tietyllä tavalla tukahdettuja asioita ja tunteita.

Näin kävi itselleni tällä viikolla ja kerronpa siitä hieman tarkemmin.

Isoja uutisia

Torstaiaamuna ajelin ”valkoisen kurittajan” eli lumimyrskyn saattelemana töihin. Meillä oli alkamassa yksikkömme infotilaisuus, jossa oli tarkoitus katsahtaa tulevaan organisaatiorakenteeseen sekä vuoden 2018 lukuihin. Tiesimme jo, että organisaatiomuutoksia olisi tulossa ja että luvut olisivat oikeasti hyvät verrattuna vuoteen 2017.

Kun nämä kaksi asiaa oli käyty, saimme tietää, että yksikkömme oli myyty. Omistaja vaihtuisi jo 1.3. 

No mitäpä siinä kohtaan liikkuu mielessä? Aika paljonkin. Kun viimeiset 10 vuotta olet työskennellyt tietyn firman alaisuudessa, joka on iso osa identiteettiäsi ja aikuiseksi kasvamistasi ja saat tiedon, että pian alatkin työskentelemään kokonaan toisen yrityksen alaisuudessa, vaikka oma yksikkö sinänsä säilyisikin. Siinä on sulateltavaa, vaikkei asia loppujen lopuksi tullut täytenä yllätyksenä.

Tunteiden kirjo, itsehillinnän pettäminen

Ensimmäiset viisi minuuttia tiedon julkistamisen jälkeen purin hammasta, mutta tunsin kyyneleiden polttelevan silmäluomieni takana. Siinä mie istuin samassa tilassa ainoana naisena, ympärilläni reilu 20 miestä. Mielessäni pyöri monia asioita. Ensimmäisten joukossa se pelko, ettei ole tämän vuoden jälkeen enää työpaikkaa.

Lopulta ne tunteet ryöpsähtivät pintaan. Poistuin tilasta takavasemmalle ja kävin vessassa itkemässä. Pakko oli vetää happea ennen kuin alkoi infotilaisuus asiasta koko konsernille. Palasin takaisin ja paikalle alkoi saapua toimipisteemme muita ihmisiä, rakkaita työkavereitani. Tunnelma oli hiljainen ja vaisu. En pystynyt katsomaan ketään, kun näin ne myötätuntoiset, mutta järkyttyneet katseet. Heilläkin oli sulateltavaa.

Purin hammasta, yritin niellä kyyneleitä, välillä muutama ryökäle kuitenkin pääsi nousemaan pintaan.

Kun konserni oli informoitu, jäimme vielä yksikköni kanssa keskenämme tilaan istumaan. Alkoi syntyä kysymyksiä, tuli jo hieman nauruakin, kohotimme maljat alkoholittomalla kuoharilla. Aloimme puhumaan, että tästä se parempi alku alkaa. Johtajallemme totesin kyyneleiden ja naurun seasta, että mie elän tunteella ja se valitettavasti näkyy :D

Koko loppupäivä meni sekavissa fiiliksissä. Hetkittäin aina uskoa paremmasta, hienoista mahdollisuuksista, hetkittäin pelkoa, hetkittäin ikävää ja surua.

Hävettää

Täytyy myöntää joo. Hävettää, että reagoin niiiin tunteella ja hiihdin työpäivän nenä sekä silmät punaisina. Ennen tälläinen voimakas reagointi oli tapaistani usein, nykyään olen melko hyvin onnistunut skarppaamaan monissakin tilanteissa.

Nyt on kuitenkin viime viikkojen aikana tapahtunut niin paljon, jo siviilielämässäkin, että tälläinen tieto, tuleva iso muutos aloitti tunteiden lumipalloefektin, joka oli vaikea saada pysähtymään. Tälläistä tapahtuu toisinaan enkä mieltäisi itseäni sen takia ”nuoreksi tytönhupakoksi, joka ei vain osaa hillitä tunteitaan”.

En siis itkenyt pelkästään työasioiden takia, vaan samalla purkautui moni muukin asia, vaikken tätä tietenkään kenellekään osannut myöntää. En halunnut alkaa avautumaan vielä lisää, koska en ole muutenkaan asioista niinkään avautunut viime aikoina.

Lisäksi tämä tunnereaktio kertoi siitä, että tämä työ, työpaikka sekä työkaverit ovat minulle oikeasti tärkeitä. Monien siipien suojeluksessa olen saanut kasvaa aikuiseksi ja ammattilaiseksi omassa työssäni. 

Periaatteessa mun ei siis pitäisi hävetä reaktiotani, mutta ymmärrän kyllä senkin, että ne monet työkaverit siellä ympärilläni saattoivat olla hieman hämillään (vaikka osa olisi varmasti itsekin halunnut itkeä ;) ).

Reaktiot menevät tietyssä järjestyksessä

Kaverini kanssa eilen viestittelimme, miten suomalainen nyt yleensäkin on ensin muutosten äärellä, että ”ennen kaikki oli paremmin!” ja heristetään vähän nyrkkiä perään. Muutosvastarinta ja sillee. Kirjoitin kaverilleni, että itse huomaan tunteideni menevän tällaisissä tilanteissa tietyssä järjestyksessä:

Ensin tulee Järkytys, ”Vittu mitä paskaa!”. Tämän jälkeen alkaa Järki huutelemaan sieltä jostain Tunnemyrskyn takaa. Kun Järki alkaa pääsemään enemmän ääneen, alkaa Positiivisten puolien etsiminen ja niiden löytäminen. Pikkuhiljaa Sopeutuminen alkaa ottamaan tilaa haltuunsa.

Kaveri totesikin: ”No just noin se menee!” ja näinhän se monesti menee.

Hyvä tästä tulee

Muutos ei aina ole huono eikä pahasta, ei todellakaan. On kuitenkin ihan ymmärrettävää, että jos on pitkään tehnyt jotain tiettyä asiaa / tottunut johonkin tiettyyn, on muutos kieltämättä ensin pelottava mörkö ja tunteet menevät laidasta laitaan. Sitä ei pitäisi vähätellä. Ei työ- eikä siviilielämässä. 

Nykypäivä on yhtä muutosta, muutoksen perään. Ei mikään enää samalla tavalla junnaa paikoillaan kuin joskus ennen. Ihmisen on pysyttävä muutoksen perässä, osattava sopeutua, muuttaa ajatusmaailmaansa. 

Tämä meidän työyhteisön tuleva muutos toivottavasti tuo meille monelle jotain parempaa, enemmän näkyvyyttä ja arvostusta sille omalle osaamiselle. Toivottavasti saan tämän porukan kanssa olla luomassa ja kehittämässä hienoa kasvutarinaa.

Saako muutoksiin reagoida tunteella?

Kyllä saa. Mielestäni tunteiden näyttäminen ei tee kenestäkään heikkoa ihmistä, päin vastoin. Sitä vain jos on tottunut siihen, ettei ympärillä juuri kukaan näytä tunteita, sitä ihmisyyttä sisimmästään, voidaan yksi tunteiden näyttäjä leimata hermoheikoksi. Ei oikein tiedetä, miten päin oltaisiin.

Jos tämän ”hermoheikon” mieliala ei siitä tasaannu, ei ehkä kaikki ole noin muutenkaan hyvin, mutta pääsääntöisesti ihminen saa kyllä itsensä rauhoittumaan.

Mulle viime torstai oli tunnerikas päivä, mutta nyt mieli on tasaantunut ja lähdetään vastaanottamaan muutosta.

 

Rakkaudella
Henna

 

Lue myös:

Toisten ihmisten tunteiden vähättely: sorrutko sinäkin?

Tunteiden sanoittamisen vaikeus

 

0

2 kommenttia artikkeliin ”Muutoksiin reagoiminen – saako reagoida tunteella?


  1. Moikka! Tupsahdin muutaman linkin kautta tänne sinun sivuillesi. Vaikuttaa kivalta tämän sinun blogisi. Tulen lukemaan lisää paremmalla aikaa. Jo pelkästään noita otsikoita vilkaisemalla näyttää aihepiirit hyvin tutuilta minunkin elämässäni. Ja ihan tähän postaukseesi liittyen, oma työpaikkani myytiin syksyllä. Melkoista tunteiden vuoristorataa on takana, mutta nyt alkaa aurinko paistaa pilven raosta. =)


    1. Kiitos Sari ihanasta kommentistasi ja tervetuloa blogiini 😍🙌

      Mimmoisessa tilanteessa työpaikkasi myytiin? Siirryittekö vanhoina työntekijöinä? Mitä hyviä puolia tapahtuneesta on ollut?

      Voit laittaa halutessasi vaikka s-postia polyapinnoilla@gmail.com.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *