Ominaisuutena erityisherkkyys – tunnistatko itsesi?

Viimeiset kaksi vuotta ovat olleet aikamoista myllerrystä, mitä tulee oman itsensä tuntemiseen ja oman paikkansa hakemiseen. Olen kuitannut tämän kolmenkympin kriisillä ja sitä se varmasti onkin. Hukkaan eivät ole kaikki ajatukset ja mietteet menneet, koska pikkuhiljaa alan löytämään sen sisimpäni.

Olen jo pitkään tykännyt lukea Hidasta elämää -sivustolta heidän erilaisia tekstejään ihmisyydestä, tunteista, oman itsensä etsimisestä ja löytämisestä. Monesta heidän tekstistään olen saanut rauhaa, lohtua ja oivalluksia, tunnistanut itseäni, tunnistanut muita. Oppinut ymmärtämään paremmin itseäni sekä kanssaeläjiäni.

Viime keväästä asti olen lukenut paljon tekstejä herkkyydestä ja erityisherkkyydestä. Näitä aiheita on käsitelty myös blogeissa, esimerkiksi Mutsien Irene kirjoitti, ettei olekaan huono äiti, vaan erityisherkkä ja Etä-äiti eli Helka kirjoitti, että hän onkin erityisherkkä eikä hullu.

Kodin Kuvalehdessä oli artikkeli Annista, joka oli aiemmin ihmetellyt, miksi kuormittuu perhearjen hälinästä niin kovin ja tunsi syyllisyyttä, kun häntä väsytti todella paljon haluten vain vetäytyä omaan rauhaansa.  Kun luin kyseisen artikkelin, monta kertaa, tajusin olevani kuin Anni. Siinä mielessä, että koin asioita hyvin paljon samalla tavalla kuin hän. Tämän jälkeen aloin pikkuhiljaa lukemaan enemmän ja enemmän juttuja (erityis)herkkyydestä ja tunnistin monista teksteistä itseni.

Olen kirjoittanut postauksen Tervetuloa hetkeksi pääni sisälle, jota ihmiset lukivat sekä kommentoivat ihanan paljon. Moni tunnisti tekstistä itsensä. He kiittelivät, kun olivat ajatelleet olevansa maailmassa ainoita, jotka ajattelevat tuolla tavalla vähän hassusti, mutta kuitenkin ovat tietyllä tapaa ajatustensa vankeja. Sain myös viestiä sekä kommenttia, että mitäpä jos mie itse olisinkin erityisherkkä ja siksi tunnen asioita niin vahvasti sekä kuormitun helposti asioista, jotka eivät toisilla tunnu missään.

Jokin aika takaperin vastaani tuli Hidasta elämää -sivustolta teksti: Erityisherkälle ihan tavallisen lapsiperheen arjen pyörittäminen on haasteellisempaa kuin paksunahkaisemmalle kanssasisarelle. Tämä teksti oli se, joka kolahti ihan tosissaan. Tunnistin itseni erittäin monesta kohdasta sekä lisäksi muutamat erityisherkkyystestit puoltavat asiaa.

Ehkä näin voisin viimein myöntää itselleni, että olen erityisherkkä. Jaoin kyseisen tekstin omalla facebook-sivullani ja olisi tehnyt mieli laittaa siihen huutomerkkien kera, että tämmönen mie oon ja tältä minusta tuntuu!

Voisin tässä kohtaa painottaa, että erityisherkkyyshän ei ole sairaus eikä diagnoosi. Paremminkin voisi sanoa sen olevan ominaisuus, jonka tunnistamalla itsestään siitä voi saada paljonkin irti. Erityisherkillä on tavallisiin ärsykkeisiin muita ihmisiä herkemmin reagoiva hermojärjestelmä. 

Tämä erityisherkkyyshabitus voi vaikuttaa joltain  ”trendiltä” tällä hetkellä, mutta väestöstä noin 20 % on erityisherkkiä, joten heitä / meitä on suhteellisen paljon. Ja on varmasti näin ollut aina, mutta aiemmin herkkien ihmisten on käsketty karaistumaan ja lopettamaan kaikenmaailman turhanpäiväinen haihattelu, on vähätelty heidän tunteitaan ja kokemuksiaan.

Miten erityisherkkyys minussa näkyy?

Aistiherkkyys

Mulla ehdottomasti aisteista herkimmät ovat kuulo-, tunto- ja hajuaisti.

Lapsista lähtevät vähänkin kovemmat äänet tai heidän pienetkin nahistelut, kovempi ääniset laitteet, liian kovalla oleva telkkari, paljon pientä ja isompaa taustahälyä… Käyvät ihan tosissaan hermoon ja se näkyy mun käyttäytymisessä. Minusta tulee levoton ja hermostunut, en pysty keskittymään. Telkkari saattaa muiden mielestä olla jopa liian hiljaisella siinä kohtaan, kun se käy jo omaan korvaani.

En pysty ollenkaan pitämään sellaisia paitoja tai vaatteita, jotka vähänkään kutittavat. Esimerkiksi en pysty pitämään villasukkia ilman, että mulla on siellä alla toiset, ohuemmat sukat. Ranteissa tai kaulalla ei saa mikään ahdistaa/ puristaa. Sukat eivät voi olla varreltaan tiukempia tai napakampaa mallia, housut/ hameet eivät saa puristaa vyötäröltä. Olen herkkä kuumalle ja kylmälle, jos ne koskettavat ihoani. Siinä missä mies sanoo, ettei tunnu missään, minusta tuntuu, että sattuu, polttaa/ jäätää.

Herkän hajuaistini takia meillä kotona tuntuu haisevan aina pahalle, vaikkei muut haistaisi mitään outoa. Laitan myös herkästi omat vaatteeni takaisin pesuun, jos ne haisevat omaan nenääni oudolta. En pysty niitä pitämään, jos haju käy nenääni.

Tunneherkkyys

Ainahan mie olen ollut semmoinen herkkis, nuorempana sekä pienempänä hyvinkin itkuherkkä. Saatan myös tulistua nollasta sataan parissa sekunnissa, mutta onneksi osaan leppyä ja tyyntyä lähes yhtä nopeasti. Koen herkästi ahdistusta, menen mukaan toisten tunteisiin… Koen iloa ja surua muiden puolesta, joskus unohdan omat tunteeni enkä esimerkiksi aina välttämättä osaa tunnistaa, olenko surullinen vain muiden puolesta vai olenko myös itse surullinen.

Aivan tietyllä tapaa hirveä kokemus tapahtui kerran Prismassa. Mie kiersin tuolloin kauppaa itsekseni tehden ostoksia, kun mies oli poikien kanssa leluosastolla ja vähän joka puolella.

Kaupassa oli sellainen noin 1,5-vuotias poika, joka veti jostain syystä herneet nenään vanhemmilleen. Ei tuon ikäiselle tarvitse kummoinen juttu olla, kun hermostuu. Ja sitten hän huusi. Ja huusi. Ja itki. Ja itki kovaa. Äitinsä kantoi rimpuilevaa poikaa kainalossaan yrittäen siinä samalla ohjata autokärryä. Muu perhe meni eri suuntaan.

Äiti oli juuri sen näköinen, että parahtaa itkuun hetkenä minä hyvänsä. Hänestä näki, miten hän yritti hillitä itsensä. Mie menin jotenkin tosi vahvasti siihen äidin tunteeseen mukaan, koska poika kuulosti hyvin samalta kuin meidän kuopus vetäessään herneet nenään. 

Mie yritin tälle äitille pari kertaa hymyillä rohkaisevasti, mutta veikkaan mun hymyn olleen jonkunlainen virne, paremmin virnistys. Sen pojan huuto kesti niin kauan, etten mie meinannut sitä enää kestää ja sainkin pidätellä omaa itkuani. Alkoi ahdistamaan. Lopulta tuli jo sellainen olo, että haluan koko kaupasta äkkiä pois.

Mulla meni pasmat sekaisin loppukauppareissun ajaksi ja sain tosissani koota itseäni, jotta sain kaikki ostokset tehtyä. Jotenkin se tunne kesti pitkään vielä kotonakin ja oli todella inhottava olo.

Konfliktien välttäminen

Konflikteja elämässä tulee väkisinkin, mutta en hakeutumalla hakeudu niihin. En vapaa-ajalla enkä töissä. Jos kuitenkin jostain syystä joudun isommankin konfliktin keskelle, voin ihan fyysisesti pahoin. Saatan täristä ja palella sisältäpäin, rinnassa tuntuu iso ahdistus ja menen jotenkin todella hämilleni niin fyysisesti kuin psyykkisestikin. Onneksi sitä harvemmin joutuu konfliktitilanteisiin, mutta ne vähäisetkin tuntuvat aivan hirveiltä.

Mulle tulee paha olo jo siitä, jos mun lähelläni riidellään, tai edes korotetaan ääntä, vaikkei keskustelua voisi vielä varsinaiseksi riitelyksi sanoa. Mun tekisi tässä kohtaa mieli paeta paikalta tai sitten alan ajattelemaan aivan muita asioita.

Kestän todella huonosti lasten keskinäistä, aivan normaalia nahistelua. Vähänkin kun heidän äänensävynsä muuttuu nahistelun puolelle, mie näen punaista.

Ylianalysointi, ilmapiirin tulkitseminen, miellyttäminen

”Miksköhän toi katto minuu tollee?”
”Miks toi vastas tommosel äänensävyl, nyt on joku vikana?”
”Miks se vastas mun viestii tollee jännästi, oonkohan mie suututtan hänet?”

T o d e l l a  kuluttavaa ja puuduttavaa olla koko ajan tuntosarvet pystyssä ja miettiä, miksi joku sanoo näin tai noin. Monesti aivan syyttä, koska toisilla ihmisillä vaan on se tietty tyyli puhua tai katsoa, ilman sen suurempaa merkitystä.

Sitä huomaa itsensä olevan sellainen miellyttäjä. Toivovan, ettei kukaan suuttuisi juuri minulle eikä tietysti muillekaan. Ympäristön olisi hyvä olla rauhallinen ja harmoninen, silleen, että kaikilla olisi hyvä olla.

En halua tieten tahtoen suututtaa ketään ja olenkin todella huono ottamaan puheeksi vaikeampia asioita, koska en halua pahoittaa kenenkään mieltä. Tämä liittyy myös konfliktien välttämiseen.

Huono omatunto

Kärsin todella herkästi huonosta omatunnosta. Liittyy myös tuohon ylempään kohtaan. Jos sanonkin omasta mielestäni väärin, väärässä tilanteessa tai en huomaa ihmisen omaa pahaa oloa samalla kun hehkutan omia onnistumisiani, ruoskin itseäni monta päivää sisäisesti, että miten saatoinkin olla niin typerä ja menetin tilannetajuni.

Tunnen huonoa omatuntoa, jos kieltäydyn tai jätän menemättä tilaisuuksiin, joista en koe saavani mitään irti. Tulee huono omatunto, koska en halua aiheuttaa pahaa mieltä, kun tapahtuma on kuitenkin järjestetty.

Oman rauhan kaipuu ja tarve

Lasten saamisen jälkeen on korostunut entisestään se, miten tarvitsen myös sitä omaa rauhaa ja hiljaisuutta. Hetkiä, jolloin mun ei tarvitse olla saatavilla eikä tilivelvollinen kenellekään. Ihan perus Prisma-reissukin uuvuttaa minut loppuillaksi, koska siellä kaupassa tarvitsee olla koko ajan skarppina ja samalla yrittää miettiä, mitä sitä pitää muistaa ostaa.

Kaupassa törmää välillä tuttuihin ja heidän kanssaan täytyy mahdollisesti muutama sananen hymyillen vaihtaa, vaikka joskus tekisi mieli kurvata ihan toiseen suuntaan, ettei tarvitsisi olla sosiaalinen. Jos olemme koko päivän menossa erilaisissa paikoissa/ kylässä/ tapahtumissa, olen seuraavana päivänä aivan poikki. Henkisesti. Ja jos en kotona saa sitä omaa rauhaa missään vaiheessa, räjähdän.

Olen tyytyväinen, etten tällä hetkellä istu töissä avokonttorissa. En tiedä, miten mie jaksaisin. Omassa työhuoneessani saan olla suht rauhassa, silloin tällöin joku käy jotain asiaa toimittamassa, mutta yleensä kuuntelen ilmastoinnin hurinaa. En laita taustalle musiikkia tai mitään, koska en jaksa. En halua taustaääntä. Joskus säikähdänkin, jos puhelin alkaa soimaan :D

Silti olen työpäivien jälkeen puhki, koska kuitenkin niitä sosiaalisia tilanteita ja ilmapiirin analysointia on pitkin päivää. Yritän ladata akkuja siinä vartin ajomatkalla, kun ajan töistä päiväkodille. Päiväkodilta haluan mahdollisimman äkkiä kotiin, jotta voimme kaikkia rauhoittua ilman telkkaria tai muitakaan ylimääräisiä taustahälinöitä.

Tv-sarjojen ja elokuvien vaikutus mielialaan

En pysty katsomaan väkivaltaisia tai ahdistavia tv-sarjoja tai elokuvia. Ahdistun niin paljon, vaikka tiedostan niiden olevan fiktiota. Samalla kuitenkin ajattelen, että jossakin päin maailmaa parhaillaan kidutetaan ja tapetaan ihmisiä. Väkivaltaa on kaikkialla. Tästä syystä meillä katsotaankin aika paljon komediasarjoja.

Uupuminen

Koska kuljen jatkuvasti tuntosarvet pystyssä, analysoin, tulkitsen, imen tunteita itseeni, olen myös todella väsynyt. Olen aiemmin ihmetellyt, miten tunnun kuormittuvan tilanteista ja asioista, jotka osalle ovat sellaisia helppoja juttuja. Miksi kuormitun, kun olen tietynlaisten ihmisten kanssa tekemisissä tai miksi jotkut konfliktitilanteet tuntuvat niin pahalta?

Miten nykyään huomioin erityisherkkyyteni?

Olen itselleni armollisempi kuin aiemmin. Jos en jotain tilannetta/ asiaa jaksa, ei mun tarvitse jaksaa. Jos en halua olla sosiaalinen esimerkiksi vapaa-ajalla, en ole. En täytä kalenteriani kaikella ylimääräisellä, vain koska ”mun täytyy”. Hoidan pakolliset asiat ja väliin jotain pieniä extrajuttuja, mutta en tee niin paljon asioita niin sanotun sosiaalisen paineen takia. Pidän mukavia vaatteita, vaikka se sitten tarkoittaisi ”collegehousuja” töissäkin.

Otan itselleni joskus omaa aikaa, rauhaa ja hiljaisuutta. Vaikka lapset saavat pitää meillä ääntä, on kuitenkin hetkiä, jolloin ei riehuta ja huudeta. Pojillekin selitän, että äitin aivot ja kroppa tarvitsevat meluvapaatakin aikaa.

Yritän hyväksyä sen, että äitinä mie en ole se, joka jaksaa kaikenlaisen älämölön, huutamisen ja riehumisen ajattelemalla ”Lapset saavat olla lapsia ja heistä pitääkin lähteä ääntä”. Lapsienkin täytyy oppia kunnioittamaan, että meitä ihmisiä on erilaisia ja kuormitumme erilaisista tilanteista.

Hyväksyn nyt myös sen, ettei sitä useinkaan jaksa lähteä mihinkään isompiin tapahtumiin, koska se ihmismäärä ja hälinä kuormittavat.

Voin sanoa, että on taas hienoa tuntea itsensä hieman paremmin, oppia uusia asioita ja saada selityksiä sille, miksi jotkut asiat tuntuvat tuolta tai miksi käyttäydyn jossain tilanteissa, miten käyttäydyn.

Kirjoitin aiemmin myös tekstin Annetaan herkkien olla herkkiä! 

Ihanan Always somewhere else -blogin Mira-Marie kirjoitti omasta erityisherkkyydestään sekä Ihana herkkyys -kirjasta.

Onko siellä ruudun toisella puolella muita, jotka ovat erityisherkkiä tai jos eivät koe olevansa varsinaisesti erityisherkkiä, mutta ainakin todella herkkiä?

 

Rakkaudella
Henna

 

4 kommenttia artikkeliin ”Ominaisuutena erityisherkkyys – tunnistatko itsesi?


  1. Tämä teksti pysäytti! En ole ajatellut olevani erityisherkkä, mutta tunnistan todella monet näistä jutuista itsessäni. Välttelen konflikteja viimeiseen asti, uuvun todella herkästi lapsiperhearjessa, kaipaan usein omaa hiljaista aikaa ja tunnen siitä koko ajan huonoa omaatuntoa :( Jos saan valita, niin jään mielummin kotiin kuin lähden mihinkään. Tosin ylsin kaupassa shoppailu on mulle taivas. Varmaankin, koska sitä tapahtuu niin harvoin.

    Kiitos tästä tekstistä! Käyn lukemassa kaikki linkkauksesinkin.


    1. Kiitos Minnea kommentistasi ja ihana muutenkin, kun kommentoit tekstejäni <3

      On aina ilo kuulla, jos tekstini herättää ajatuksia ja jopa sitä, että ihmiset havahtuvat ajattelemaan, että voisiko omallakin/läheisen kohdalla kyse olla jostain sellaisesta?
      Aina voi oppia itsestään ja kanssakulkijoistaan uutta <3


  2. Sinä kirjoitit sanat suustani.

    Minä olen erityisherkkä. Kesti vaan yli 30 vuotta tajuta se. Tajuta se ja antaa itselle anteeksi monet asiat. Luin tekstisi, pariinkin kertaan ja täytyy sanoa, että allekirjoitan jokaisen kohdan. Luulin ensin, että on kohtia, joita en voisi allekirjoittaa, mutta tarkemmin ajateltuna: kyllä voin. Olet tehnyt hyvää ajatustyötä ja tunnet itseäsi todella hyvin, kun olet osannut jäsennellä ajatuksia ja tuntoja näin kattavasti. Otan esimerkiksi tuon, kun kerroit että tunnet kylmän tosi kylmänä ja kuuman tosi kuumana – siinä missä puolisosi toteaa, ettei tunnu erikoiselta. Minä ajattelin ensin, että minä en tunne noin, mutta kun pureuduin asiaan tarkemmin, niin kyllä, noinhan se(kin) on, ihan vaan yhden ominaisuuden mainitakseni.

    Olen koittanut tulla erityisherkkyyteni kanssa pois kaapista. Olen tehnyt sitä varoen. Olen henkilökohtaisessa somessa siitä hieman kertonut. Silloin sain ”julkisesti” vaan tykkäilyjä ja sydämiä. Mutta sen jälkeen joidenkin kanssa viestitellessä, muissa asiayhteyksissä, olenkin alkanut saamaan viittauksia, että ”…kun olet vähän nyyhkis nyyhkis”. En voi uskoa tätä todeksi. Että erityisherkkää pidetään edelleen tänä päivänä vaan itkupillinä? Onneksi en ole itkupilli, vaikka itkenkinkin – liikutun – herkästi. Toki, kun asioita aistii herkästi, en voi sanoa, että tuli ihan puskista moiset kommentit – joiltain sitä osaa odottaakin. Mielipiteitä saa olla, mutta jos tällaisessa asiassa käyttää toisen tunnustusta lyömäaseena, voi miettiä, onko toinen aidosti ystävä ollutkaan. Meitä on yllättävän moneen junaan ;)

    Mutta ennen kaikkea kiitos tekstistäsi. Tästä olisi mielenkiintoista jutella enemmänkin, mutta ehkä kirjuuttelen blogiin kunnon avautumisen aiheesta. Sitten, kun on niin vahva.

    Sinä olet <3


    1. Kiitos Saron ihanan pitkästä kommentistasi ja palautteestasi ♡♡

      Oletpa saanut ikävää kommentointia 😱😱 En miellä erityisherkkää miksikään itkupilliksi. Me vain koemme asiat syvemmällä tasolla kuin joku toinen.

      Mulle on ollut yksi isoimpia juttuja oppia, että tosiaan kaikki eivät tunne niin syvältä asioita eivätkä mieti ja pohdi monista eri näkökulmista. Olen joskus jopa hieman loukkaantunut, kun minuu ei olekaan ymmärretty, mutta enhän mie voikaan vaatia jotain itseeni verrattuna erilaista ihmistä tuntemaan ja kokemaan samalla tavalla kuin mitä mie koen :)

      Nykyään otan herkemmin etäisyyttä enkä avaa itseäni syvemmin sellaisille ihmisille, joista tiedän, etteivät he ihan tajua tai edes yritä tajuta, mitä joskus käyn läpi. Hyvän päivän tuttuja voi olla vaikka kaikkien kanssa :)

      Tämä on mielenkiintoinen aihe. Meillähän esikoispoika on ”minun jalanjäljissäni” ja hyvin herkkä hänkin. Yritän jossain kohtaa tehdä postauksen aiheesta, millaista on kasvattaa erityisherkkää poikaa.

      Kirjoita sinäkin ihmeessä aiheesta enemmän.

      Kiitos vielä kommentistasi. Sinä se olet ♡♡♡

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *