Pelottaa päästää lapseni koulumaailmaan

Nyt koulujen alettua on taas noussut otsikoihin erilaisia kiusaamistapauksia. Väkisinkin sitä on alkanut miettimään, että miten helvetissä uskallan päästää oman lapseni vuoden päästä maailmaan, jossa toiset lapset voivat olla toisiaan kohtaan niin ilkeitä ja tietyllä tapaa raakoja.

 

 

 
Kun itse olen aikanaan aloittanut ensimmäisen luokan, olin yksin ennen kuin tutustuin paremmin erääseen tyttöön. Tosin tämäkin tyttö muutti toiseen taajaamaan ja sitä myötä vaihtoi koulua ekan luokan vuodenvaihteessa. Olin mennyt kouluun suoraan pph:lta/seurakunnan niin sanotusta ”eskarista”, kun taas suurin osa luokaltamme tuli suoraan päiväkodista, kotoa tai toiselta hoitajalta. En tuntenut luokaltamme etukäteen ketään. Hienosti minutkin sitten otettiin luokallamme tietynlaiseksi silmätikuksi tyttöjen keskuudessa ja aivan älyttömiin syytöksiin jouduinkin vastaamaan pitkin ala-astetta. 

Olin sittemmin itsekin se kiusaaja. Selän takana puhuja ja naureskelija, siinä muiden mukana, koska halusin olla osa porukkaa. 
 

Koska en halua pojillemme samanlaista koulun aloitusta, olemme tästäkin syystä tutustuneet saman kylän muihin lapsiin sekä heidän vanhempiinsa tässä vuosien aikana. Lapsiin, joiden kanssa poikamme hyvin todennäköisesti aloittavat koulu-uraansa aikanaan. Vanhempiin, joiden kanssa todennäköisesti olemme paljonkin tekemisissä lapsiemme kautta vuosien kuluessa. On helpompi olla tarvittaessa yhteydessä, kun tietää, millaisia ihmisiä lastemme kavereiden vanhemmat ovat.

 

 
Poikiemme ei (toivottavasti) tarvitse aloittaa koulua niin, etteivät tunne samalta luokalta etukäteen ketään. Tämän onneksi mahdollistaa nykyään myös pakollinen esikouluopetus päiväkodissa/koulun yhteydessä.
 
Tiedän, että nuorin poikamme tulee kyllä pärjäämään. Vaikka hän on vasta 2v9kk, on hänellä aika hyvin hallussa itsensä puolustaminen. Hän pistää vastaan, jos joku alkaa uhittelemaan. Hänen osaltaan toisaalta pelkään sitä, että hänestä tuleekin sellainen, joka uhittelee muille ja yrittää päsmäröidä.
 
Mutta tämä meidän esikoinenHerkkä niin kuin äitinsä. Herkkä ja poika. Ei ehkä se paras yhdistelmä nykymaailmassa(kaan)? Tiedän, että hänkin osaa sanoa kavereilleen vastaan, jos joku asia ei miellytä. Tätä olen yrittänyt hänessä vahvistaa. Että hän tietäisi omat rajansa ja sen, milloin mennään  hänen epämukavuusalueelleen. Kaikkea retuuttamista ei tarvitse toisilta lapsilta sietää. Yritän kasvattaa hänestä vahvempaa kuin olen itse ollut. Ettei viittaisi kintaalla kaikkea, mitä hänelle tehdään tai sanotaan.
 
Yritän molemmille pojille sanoa, että kaikista ihmisistä ei todellakaan tarvitse tykätä, koska me aikuisetkaan ei tykätä, mutta toimeen pitää tulla ja ketään ei jätetä yksin. Yritän toitottaa, että aina, jos heillä on jotain huolta tai murhetta, mikä painaa mieltä, saa ja PITÄÄ tulla kertomaan meille vanhemmille/muille aikuisille. Sitten katsotaan, mitä voimme asioille tehdä. 
 
Silti pelottaa. Kun lukee, miten Kouvolassakin kiusaaminen on eräässä koulussa alkanut heti ekaluokan alkaessa tai ettei nämä KiVa-koulusysteemit toimi välttämättä edes oman kylän koulussa, niin väkisin pelottaa ja mietityttää. Tulee ihan fyysisesti paha olo, kun miettii mitä kaikki kiusatut lapset joutuvat kestämään. 

 

Kiusaaminen tulee pahentumaan

 
Valitettavasti uskon, että kiusaaminen tulee vain pahentumaan ja muuttumaan yhä raaemmaksi. Miksikö näin uskon? Koska on vanhempia, jotka eivät välitä. Kyllä, se on totta. Jos yritetään selvittää asioita tai kerrotaan, että heidän lapsensa on haukkunut, hakannut toisen päätä seinään, polttanut repun, tuhonnut repun sisällön, levittänyt netissä älytöntä materiaalia toisesta lapsesta, niin joidenkin vanhempien mielestä nämä ovat pikkujuttuja. 
 
”Pojat ovat poikia”, ”Lapset vain leikkivät”, ”Ei meidän lapsi tuollaista”. Jos ei ”kenenkään lapsi tuollaista tee”, niin kenen lapsia he sitten ovat? Kaikilla lapsilla on joku huoltaja, joku taho, kenen pitäisi pitää heistä huolta. Mutta kaikki eivät pidä. He eivät jostain syystä kykene pitämään huolta tai eivät vain näe, mitä ympärillä oikeasti tapahtuu, eivät halua nähdä. 

Uskon, että moni kiusaaja on vain vailla rajoja ja rakkautta. Vailla rakastavaa katsetta ja sitä, että aikuinen olisi oikeasti kiinnostunut heidän elämästään. He ovat vailla sitä, että heidän kanssaan tehtäisiin yhdessä jotain. Kiusaamalla he pääsevät tietynlaiseen ”valtaan”, saavat ”hyväksyntää” muilta. Saavat huomiota, jota eivät kotona saa, syystä tai toisesta.
 
Nykylapsetkin tarvitsevat niitä rajoja. Ei samanlaista tiukkaa kuria kuin heidän vanhempansa aikanaan, mutta rajoja. Esimerkiksi kotiintuloajat. Alakouluikäisen lapsen paikka ei ole viikonloppuiltoina klo 22 riekkua kylillä. Päiväkoti-ikäinen lapsi ei pelaa raakoja taistelupelejä, joissa ikäraja on puolet enemmän kuin mitä hänen oma ikänsä. Kaupat ja muut julkiset paikat eivät ole niitä paikkoja, joissa riehutaan, huudetaan, sotketaan ja vedetään tavarat hyllyiltä alas. Muiden ihmisten kulkuväyliä ei tukita tahallaan tai rikota mitään paikkoja jne jne jne.
 
Lisäksi lapset tarvitsevat tietoa ja mallia, miten toisia ihmisiä kohdellaan. Sen mallin kertoo ja näyttää me aikuiset. Tätä mallia tarvitaan niin somessa kuin ihan tosielämässäkin. Ketään ei nimitellä tai puhuta  toiselle halveksien/ilkeästi. Pitäisi olla ystävällisiä ja kohteliaita, muistaa meidän ihmisten erilaisuus.
 

Toisia ihmisiä ei kiusata tai arvostella ulkonäön, vaatteiden, puhetyylin, perhetaustan, asumismuodon, tavaran, arvojen, mielipiteiden 

tai ylipäänsä minkään takia. 

 
 
Arvon Vanhemmat, 
 
TE olette NE, joiden KUULUU huolehtia lapsistaan,  RAKASTAA heitä 
ja OLLA KIINNOSTUNEITA heidän elämästään. 
TEIDÄN tehtävänne on PUUTTUA kiusaamiseen sekä 
OPETTAA lapsillenne käytöstapoja, kohteliaisuutta ja 
toisten ihmisten KUNNIOITTAMISTA.
Teidän tehtävänne on 
VAHVISTAA lastenne 
itsetuntoa ja kertoa hänen olevan RAKAS.
Teidän kuuluu opettaa lapsenne 
KUNNIOITTAMAAN auktoriteetteja 
eli aikuisia, joita heidän elämässään on.
AIKUINEN on se, joka asettaa rajat, 
EI lapsi.
 

Vaikka sitä vanhempi tekisi kaikkensa, että se oma, rakas lapsi ei kiusaisi, toisinaan ”joukossa tyhmyys tiiviistyy” eli varsinainen kiusaaja/kiusaajat saavat ympärilleen joukon, joista osa ihailee ja osa pelkää heitä eivätkä siksi puutu kiusaamiseen, vaikka tietäisivätkin sen olevan väärin. On uhkailua ja kiristystä, tämän osaa yllättävän nuoretkin lapset.

Silti vanhemman tehtävä on mahdollisuuksien mukaan ohjata lastaan oikeaan suuntaan ja kertoa, mikä on oikein ja mikä väärin.

Kiusaaminen jättää ikuiset traumat.

Hitto mie olen joskus niiiin väsynyt tähän maailmaan ja muihin ihmisiin.
 
 
Rakkaudella
Henna
 

P.S. Ja ennen kuin joku avautuu esimerkiksi rajojen asettamisen vaikeudesta, tiedostan kyllä, että on lapsia, joille erilaisten kehityshäiriöiden takia se käyttäytyminen/sääntöjen noudattaminen ei  todellakaan ole sieltä helpoimmasta päästä, mutta tässä tekstissä viittaankin lapsiin, joilla nämä asiat pitäisi onnistua, kunhan joku heitä muistaa ohjata ja rakastaa. Kaikilla lapsilla ei ole kehityshäiriöitä. Siihen ei voi jokainen vanhempi vedota.



Lisää lukemista:
 
 
 
 
0

2 kommenttia artikkeliin ”Pelottaa päästää lapseni koulumaailmaan


  1. Minä myös mietin kauhulla, että jos poikani koulun aloitettuaan joutuu kiusatuksi, tai jos hänestä itsestään tulee kiusaaja. Sydän särkyy ko pelkästä ajatuksesta.
    Miten sitä osaisi omalta osaltaan vaikuttaa siihen, että kiusaamiselta vältyttäisiin…riittääkö oma malli ja riittävät rajat?


  2. Kiitos kommentistasi <3

    Niinpä. Näitä asioita tulee väkisinkin mietittyä, mutta hyvä kun miettii. Silloin vanhemmalla on se tahtotila mahdollisesti tehdäkin asioiden eteen jotain, jos tarve tulee. Oli se lapsi sitten kiusaaja tai kiusattu. Vanhempi ei vain sulje silmiään.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *