Pikkulapsiaika on vain vaihe, mutta se vaihe vaatii paljon

Pikkulapsiaika on vain yksi lyhyt elämänvaihe. Metodini ja selviytymiskeinoni tietyissä asioissa on ajatella tulevaisuuteen, vaikka pitäisi elää tässä hetkessä. Yksi sellainen asia on nimenomaan tämä pikkulapsiaika. Lapset ovat pieniä vain hetken, he onneksi kasvavat koko ajan, vaikka on pikkulapsiajassakin ne omat hyvät puolensa.
 
 
Pikkulapsiaika on vain vaihe
 
 
 

Elän itse pikkulapsiaikaa tällä hetkellä, poikamme ovat 6- ja 3-vuotiaita. Isomman kanssa on helpottanut moneltakin osalta, pienemmän kanssa vielä väännetään pari uhmakautta. Isommallakin on parhaillaan menossa eskariuhma, joka haastaa koko perhettä, mutta erityisesti häntä itseään.

Pikkuveljen uhmien kanssa auttaa, ettei hänen kanssaan olla ensimmäistä kertaa näiden asioiden äärellä. Muistissa on vielä isoveljensä vaiheet näiltä ikäkausilta, mutta totuus on, että pikkuveli on monissa asioissa helpompi käsitellä.

Hyvällä tavalla kateellisena katselen ja kuuntelen, kun osalla ystävistäni on jo isompia, esimerkiksi kouluikäisiä lapsia. Tottakai heidänkin arjessaan saattaa olla ja onkin ne omat haasteensa ja tietynlaiset uhmat, mutta monien suusta kuulee myös:

 

”Elämä on aika nautinnollista tässä hetkessä. Lapset ovat isompia, omatoimisempia ja itsenäisempiä, mutta silti niin kovin pieniä vielä. Pahimmat uhmakaudet ovat takana eikä murrosikä vielä kolkuttele ovella”.

Näkisin, että itse olisin äitinä vahvimmillani juuri alakouluikäisten lasten kanssa. Osaisin (ehkä) auttaa kouluasioissa, tukea kaverisuhteissa, halailla, pitää sylissä ja kuunnella. Olla läsnä silloin, kun tarvitaan, mutta silti kukaan ei enää (toivottavasti) roikkuisi puntinlahkeessani koko aikaa hokemassa ”Äitiäitiäitiäitiäitiäitiäitiiiiiiiiiiii!!!”

Kun sitä sanotaan, että pikkulapsiaika on vain vaihe, on se sanonta totta. Jos lapsia on esimerkiksi kaksi, noin 2-3 vuoden ikäerolla, pikkulapsiaika on ohi muutamassa vuodessa.

Mutta mihin kaikkeen se mahdollisesti lyhyt, tai miksei pidempikin pikkulapsiaika voi vaikuttaa, jos ei asioista tai toisistaan pidä huolta tai jaksamiseen kiinnitä huomiota?

Veljekset

Parisuhde

Toiset saattavat mieltää, että lapset pitäisi mennä aina ja kaiken edelle, myös parisuhteen. Kyllähän nyt yksi parisuhde kestää muutaman vuoden laiminlyönnin. Itse en tällaistä ajattelutapaa täysin allekirjoita.

Tottakai lasten ollessa pieniä, on se fokus lapsissa, mutta myöskään parisuhdetta ei saisi kokonaan unohtaa. Ei pitäisi kadottaa sitä vanhempien keskinäistä kommunikaatiota, läheisyyttä, kosketusta, huumoria ja mahdollista kahdenkeskistä aikaa. Ei pitäisi unohtaa, että vanhemmat ovat myös tiimi sen kaiken lapsiperhearjen kaaoksen keskellä. He ovat myös erilliset, aikuiset yksilöt, joilla on omat tarpeensa.

Pahimpia pelkojani on, että lasten kasvaessa ja itsenäistyessä huomaamme puolisoni kanssa, ettemme enää tunne toisiamme. Olemme kasvattaneet lapset, mutta olemme unohtaneet sen, keitä me olemme ja mitä olimme yhdessä.

Pitäisi aloittaa kaikki niin sanotusti alusta, tutustua toiseen uudestaan, koska emmehän me ole enää täysin samoja ihmisiä kuin ennen lapsia. Oma puoliso saattaa tuntua täysin vieraalta. ”Kuka kumma tuo on?”, sitä saattaa ihmetellä.

Perhe

Ennen ihmettelin, miksi ihmiset eroavat juuri silloin, kun lapset ovat ihan pieniä. Enää en ihmettele (kuten en montaa muutakaan asiaa). Jos tukiverkosto on olematon, eikä osata enää keskustella kumppanin kanssa tai on haasteita lapsien, arjenhallinnan ja talouden kanssa, voi parisuhde olla melkoisessa aallokossa.

Kaikilla ei välttämättä ole omasta takaa niitä fiksuja keinoja ja voimavaroja, joilla parisuhteen solmut aukaistaisiin ilman ulkopuolista apua. Räpiköidään suossa yksinään, mikä monesti onkin se viimeinen niitti.

Vanhemmat ovat väsyneitä ja toisessa ärsyttää ihan kaikki ja aina eikä valoa tunnelin päässä mukamas ole. Silloin kannattaa yrittää miettiä, miksi toiseen ylipäänsä rakastui aikanaan? Mitkä olivat ne jutut, jotka veivät jalat alta ja saivat perhoset vilistämään vatsanpohjalla? Oliko se se tietty katse? Oliko se tapa, jolla toinen koskettaa? Oliko se joku pieni arjenteko?

Ei ole tuulesta temmattu sanonta, ettei vauvavuoden aikana pitäisi erota. Eikä oikeastaan lapsen ensimmäisten kahden vuoden aikana. Eikä kolmenkaan vuoden aikana. Sen kaiken väsymyksen ja vitutuksen keskellä ei pitäisi tehdä hätiköityjä ratkaisuja, jos taustalla ei ole alkoholismia, huumeita, henkistä tai fyysistä väkivaltaa tai muita vakavia ongelmia.

Vahvat parisuhteet kestävät itsenäisesti myrskyt kuin myrskyt, mutta osa parisuhteista saattaa tarvita hieman avitusta, pientä hellää tönäisyä oikeaan suuntaan. Kun kaikki enemmän ja vähemmän voitava on tehty asioiden eteen, mutta ratkaisua ei silti saada aikaiseksi, on parempi jatkaa eri suuntiin.

Lenkkeily

Perheenjäsenien mielenterveys

Tätä olen blogissani sivunnut muutamaankin otteeseen. Miten itselleni tuli järkytyksenä kaikki äitiyden negatiiviset tunteet ja se tietty katkeruus, ettei minusta tullutkaan sitä pullantuoksuista, lämminhenkistä kotiäitiä, joka hukkaa identiteettinsä lapsiperhearjen alle, näin kärjistäen sanottuna.

Minusta tulikin raivoava, meluherkkä, suhteellisen itsekäs sekä hiljaisuutta ja yksinäisyyttä kaipaava äiti. En voi olla miettimättä, miten viimeiset kolme vuotta ovat vaikuttaneet molempiin lapsiimme. Omalta osaltani olen tehnyt huonon osuuteni ”hanskat tiskiin” – meiningillä, huutamisella ja raivoamisella.

Esikoisesta näkee, ettei hän enää 100 prosenttisesti näytä mulle tunteitaan, isälleen kiukkuaa ja raivoaa paljon enemmän. Nämä ovat syitä, miksi olen aikanaan apua hakenut ja edelleen, näin 33-vuotiaana opettelen tunnistamaan omia tunteitani, toimintatapojani sekä mitkä asiat nostavat sen tietyn raivon ja ahdistuksen pintaan.

Samalla opettelen keinoja hallita itseäni ja tunteitani. Opettelen nyt aikuisena asioita, jotka mun olisi ollut tarkoitus oppia jo lapsena.

Esikoinen aloittaa tulevana syksynä koulun. Haluaisin olla ehjempi ihminen ja äiti, jotta pystyn herkän esikoisemme tukena olemaan ja ottamaan kaikki hänen tunteensa vastaan ilman, että hänen täytyy pelätä väsyneen äidin reaktioita. Koulunaloitus on iso juttu lapselle, mutta myös aikuiselle, koko perheelle.

Uskon, että esikoisen kanssa täyden luottamuksen uudestaan rakentamiseen menee vielä hetken aikaa. Parempaan päin on kuitenkin pikkuhiljaa menty. Meidän lapset eivät ole ansainneet sitä, mitä ovat saaneet nähdä. Sanotaan, että varhaislapsuudessa luodaan pohja loppuelämän tielle. Toivon, että kaikesta huolimatta meillä ei ole poikettu ihan metsään siltä tieltä.

Lue myös:

Masentunut tai masennukseen taipuvainen, älä hanki lapsia!

Ominaisuutena erityisherkkyys – tunnistatko itsesi?

Välipala

Millä keinoilla parisuhdetta tai omaa mielenterveyttä voi hoitaa tässä osittain haastavassakin elämäntilanteessa?

Meillä kahdenkeskinen aika on nykyään sitä, että perjantai-iltaisin lasten nukahdettua on aikuisten saunavuoro. Hipsimme saunaan istumaan kaikessa rauhassa. Samalla jutellaan tai ollaan vaihtoehtoisesti ihan hiljaa. Fiiliksen ja oman jaksamisen mukaan, mutta ainakin ollaan kahdestaan, ilman älylaitteita, telkkaria tai lapsia.

 

Arki-iltoina sitä on aivan sippi siinä vaiheessa, kun lapset nukahtavat. Siinä kohtaa täytyisi vielä muistaa miehen kanssa käydä läpi sellaisia asioita, joita ei lasten kuullen voi tai pysty puhumaan, mutta aivokapasiteetti ei enää yksinkertaisesti riitä.

Sitä haluaa vain hetkeksi käpertyä omiin ajatuksiinsa ja ladata akkuja seuraavaa päivää varten. Siksi nuo perjantain aikuisten saunavuorot ovat todella tärkeitä juttuja meidän arjessa.

Molempien vanhempien kannattaa ottaa sitä omaa aikaa. Annetaan toisen käydä lenkillä tai sulkeutua hetkeksi autotalliin tekemään omia hommia. Annetaan toisen olla välillä aivan yksin kotona. Jaetaan kotitöitä, jaetaan vastuuta.

Kannattaa hakea apua. Avun hakeminen ei ole heikkoutta tai kieli avuttomuudesta. Päinvastoin. Sen takia on tarjolla monia erilaisia palveluita ja tahoja, jotka tarvittaessa auttavat. Ihan jo muutama kerta jutustelua ulkopuolisen ammattiauttajan kanssa voi auttaa ja saada tiettyjä solmuja aukeamaan.

Käyttäkää hyväksi tukiverkostojen eli sukulaisten ja ystävien apu. Eivät ne lähimmäiset ihmiset turhaan ole elämissämme. Siinä, missä he elävät ilossa ja onnessa mukana, he myös tarvittaessa auttavat. Hetkeksi lapset mummolaan tai piristävä iltalenkki ystävän kanssa, niin johan taas jaksaa.

Lue myös: Intensiivinen vanhemmuus kääntyy meitä vastaan ja tekee karhunpalveluksen lapsillemme

Hiekkalinna

Lapset kasvavat, arki muuttuu

Onhan elämä poikien kanssa jo nyt helpompaa kuin esimerkiksi kaksi vuotta sitten. Viihtyvät keskenään joskus pitkiäkin aikoja, nukkuvat lähes koko yön heräämättä, kauppa- ja kyläilyreissuille voi lähteä suuremmin miettimättä ruoka- tai päiväuniaikoja eikä tarvitse raahata rattaita ja hirveetä tavaramäärää vaippoineen joka paikkaan mukaan.

Pikkulapsiaika myös antaa paljon. Se kasvattaa vanhempia ja lapsilta oppii paljon uutta, myös omasta itsestään. Lasten pyyteetön rakkaus vanhempiaan kohtaan on jotain todella hienoa ja heidän luonnollinen uteliaisuus on välillä uskomatonta. He ovat herkkiä ja empaattisia, eivätkä vielä tiedä maailman pahuudesta juuri mitään. Hymy on herkässä ja he kertovat hienoja juttuja. Havainnoivat maailmaa toisella tapaa kuin me aikuiset.

He ovat peilejämme. Ilman lapsia ainakin meidän elämämme olisi aika hiton paljon tyhjempää.

Pikkulapsiaika on vain yksi elämänvaihe

Pikkulapsiaika on vain vaihe, mutta myös sen vaiheen aikana olisi pidettävä huolta itsestään sekä siitä mahdollisesti rinnalla kulkevasta kumppanista ja parisuhteesta.

Olemme kaikki erilaisia ja meillä on erilaiset tarpeet. Meillä on omat taakkamme kannettavina, osalla jopa sieltä lapsuudesta asti, parisuhde- ja kasvatusmalleista lähtien, mutta meillä kaikilla on mahdollisuutemme näyttää, että pystymme parempaan.

Toisille pikkulapsiaika on sitä maailman ihaninta ja helpointa aikaa, toisille se on hieman raskaampaa. Silti tärkeintä olisi tukea, puolin ja toisin. Itse henkilökohtaisesti voin kuvitella ja ymmärtää helpostikin, miten toisten mielestä se pikkulapsiaika on aivan ihanaa :) Mutta tiedän, ettei moni ymmärrä sitä, miksi toiset ottavat tämän vaiheen raskaammin, siitä kaikesta lapsiin kohdistuvasta rakkaudesta huolimatta.

Voima olkoon kanssamme pikkulapsivaiheessa.

Kerätään itsevarmuutta sekä sisäistä rauhaa ennen kuin elämäämme astuu seuraava isompi haaste:
lastemme murrosikä! :)

Rakkaudella
Henna

1

2 kommenttia artikkeliin ”Pikkulapsiaika on vain vaihe, mutta se vaihe vaatii paljon


  1. Aivan samoja juttuja olen miettinyt! Minustakin tulikin raivoava, meluherkkä, itsekäs sekä hiljaisuutta ja yksinäisyyttä kaipaava äiti ja mietin jatkuvasti, miten tämä kaikki on vaikuttanut lapsiini. Mietin myös sitä, miten olisin voinut oppia tuntemaan itseäni ja käsittelemään tunteitani jo ennen lasten saantia, ettei niitä tarvitsisi opetella nyt lasten hyvinvoinnin kustannuksella. Kuitenkin tuntuu, että kun kerran nämä opit ovat jääneet lapsena saamatta, tarvittiin tällainen äitiyden kaltainen monivuotinen extreme-kokemus tuomaan itsestä esiin kaikki piilossa olleet piirteet. Hankalinta on mielestäni jaksaa yhtäaikaa sekä pyörittää lapsiperhearkea että opetella elämään itsensä kanssa.


    1. Kiitos Miranda kommentistasi <3
      Näinhän se on. Tuntuu toisinaan hieman epäreilulta, että juuri äitiys on se suurin itsensä kasvattaja ja niiden menneisyyden peikkojen esiin tuoja. Sitä joskus miettii, että miksi sitten juuri lasten täytyy tietyllä tapaa kärsiä siitä, kun äiti on "hieman" hukassa itsensä kanssa ja yrittää löytää niitä toimivia keinoja itsensä kanssa elämiseen.
      Jaksamista sinne <3 Ei tämä ole helppo yhdistelmä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *