Pojillani on isä, joka on oikeasti läsnä heidän elämässään

Isänpäivä. Kirvoittaa monenlaisia tunteita, niistä iloisista ja onnellisista aina suruun, katkeruuteen, jopa vihaan. Suomalainen mies on aina ollut ja koettu hieman jäykkänä. Aikaisemmissa sukupolvissa mies oli se perheenpää, auktoriteetti, jota kuului myös pelätä. Lapset saivat ”isän kädestä”, jos eivät totelleet. Isä ei näyttänyt tunteitaan eikä hänen tarvinnut olla henkisesti läsnä perheensä arjessa. 

Onneksi tämä miehen- sekä isän malli on murtumassa ja parhaillaan eletään isoa murroskautta siinä, millaisia isät ovat ja millaisia he saavat olla. He saavat näyttää tunteitaan, saavat olla läsnä lastensa elämässä hassutellen ja heistä huolehtien.

”Hänestä tulee hyvä isä”

Jo seurustelemme alkuaikoina, yli 14 vuotta sitten huomasin miehessäni paljon sellaisia niin sanotun hyvän, tulevan isän piirteitä. Miehen serkkupojat olivat tuolloin 3- ja 4-vuotiaita. Oli ihana katsoa, miten mieheni sekä hänen veljensä jaksoivat näiden pienten poikien kanssa touhuta ja remuta, kuitenkaan unohtamatta, että tarvittaessa myös ojennettiin ja ohjeistettiin, miten ei saa tehdä.

Katselin monta kertaa miestäni hänen remutessa pienien serkkujensa kanssa ja mietin, miten hänestä varmasti tulee hyvä isä meidän tuleville lapsille.

Esikoisen odotusaika

Esikoistamme tehtiin ”hartaudella” vajaa puolitoista vuotta. Tuona aikana ei voitu välttyä kyyneleiltä ja epätietoisuudelta. Kun se kauan odotettu plussa viimein pamahti lukuisiin raskaustesteihin, alkoi siitä meidän molempien matka kohti vanhemmuutta.

Raskausaika oli tietyllä tapaa myös shokki meille molemmille ja havaittavissa oli myös pelkoa. Onko meistä vanhemmiksi? Osaammeko kasvattaa? Selviämmekö? Tämä näkyi muutamina kriiseinä raskausaikana, joista onneksi selvittiin.

Loppuraskaudesta meillä oli tapana iltaisin maata olkkarin sohvalla telkkaria katsellen niin, että mies piti kättään vatsallani ja samalla tunnustelimme yhdessä pienen, tulevan poikamme liikkeitä. Mies ei koskaan jutellut vatsalleni eli vauvalle, mutta hänen kosketuksensa oli läsnä. Vahva, mutta hellä isän ote.

Esikoisen syntymä

Esikoisen laskettu aika oli tammikuussa 2013, mutta hän päättikin tulla rytinällä, 5h20min kestäneen synnytyksen jälkeen joulukuussa, hieman ennen joulua. En ollut juurikaan tuonut esiin toiveita, miten toivoisin mieheni huomioivan minut itse synnytyksessä. Hän kuitenkin toimi juuri oikein: oli läsnä, antoi mun puristaa kättään niin, että varmasti sattui, mutta ei läpissyt turhia. Antoi mun keskittyä olennaiseen eli saamaan poika hengissä pihalle.

Pientä paniikkiakin itse synnytyksessä oli, kun pojan sydänäänet aina välillä heikkenivät ja hän jäi jumiin synnytyskanavaan. Lääkäri otti avuksi imukupin ja käski muita huoneessa olevia vaivihkaa laittamaan leikkurin valmiiksi. Pian nimittäin mentäisiin leikkuriin, alkoi olla hätä.

Saimme vauvan ulos imukupin avulla. Pieni, juuri ja juuri kolmekiloinen, imukupista pää turvoksissa, nenä vinossa oleva esikoispoikamme laskettiin vatsani päälle. Kun hänet oli puhdistettu ja tarkastettu sekä kapaloitu, sai mieheni hänet syliinsä. Onnenkyyneleiltä ei voinut välttyä. Hänestä oli tullut isä pienelle tonttupojalle.

Isyyden rooli vahvistuu vuosien aikana

Mies otti todella hyvin roolia vauvan hoidosta ja viikonloppuaamuisin hän oikein halusi nousta tekemään pojalle aamutoimet. Joskus erehdyin menemään jotain neuvomaan, miten mie tekisin jonkun asian toisin, johon hän totesi, että hän tekee omalla tyylillään. Opin pikkuhiljaa, että miehellä on oma tyyli hoitaa lastaan, mutta lopputulos on sama, esimerkiksi vaatteiden pukemisen tai ruokailuiden suhteen.

Töistä tultuaan hän monesti otti vauvan heti syliinsä ja heillä alkoi omat, isän ja pojan väliset tuokiot. Kun poika kasvoi, alkoi liikkumaan, muodostui heille oma tapansa leikkiä. Isin tuleminen töistä on aina ollut päivän kohokohtia, koska hän huomioi lapset heti.

Kahden pojan isä

Toinen poikamme, hänkin pidemmän kaavan mukaan alkunsa saanut ja luoksemme tullut syntyi myöskin joulukuussa, vuonna 2015. Hänen synnytyksensä oli rauhallisempi, melkein suoraan oppikirjasta. Jossain vaiheessa oli pientä heikkenemistä sydänäänissä ja silloin molemmat ajattelimme, ettei jumalauta nyt taas, mutta kuopus syntyi täysin ilman apuvälineitä. Sellainen 3,5 kiloinen, tomera poika sulatti vanhempiensa sydämet. 

Jo synnärillä mietin, että nyt perheemme on kokonainen

Isä, joka on läsnä lastensa arjessa

Meillä mies on ehdottomasti enemmän se perhekeskeinen. Hän rakastaa viettää kaiken vapaa-aikansa perheensä, varsinkin poikiensa kanssa.

Töistä saavuttuaan hän huomioi molemmat pojat, ottaa muutamat riehuntasessiot ennen ruokaa. Hän pelaa, leikkii, ulkoilee ja jaksaa vastata miljooniin kysymyksiin. Hän korjaa rikki menneet lelut, virittää tarvittaessa patenttiratkaisuja. Rakentaa, leikkaa ja liimaa.

Hän on enemmän henkisesti läsnä kuin esimerkiksi minä. Hän on se tasapainoisempi ja rauhallisempi aikuinen, joka viheltää pelin poikki sitten, kun menee överiksi.

Isä, joka ei suostuisi etäisäksi

Jos me jostain syystä eroaisimme, ei mieheni suostuisi isäksi, joka näkisi lapsiaan kerran viikossa kaksi tuntia, joka toinen viikonloppu ja sovitut lomat. Päinvastoin. Hän haluaisi olla heidän elämässään läsnä niin paljon kuin mahdollista.

Pojat ovat hänelle kaikki kaikessa ja heidän hyvinvointinsa menee kaiken edelle. Mieheni on hyvä isä ja saan olla onnellinen, että juuri hän on poikiemme isä.

Te äidit, joiden lasten elämässä on isä, joka välittää ja haluaa olla lastensa elämässä läsnä, olkaa onnellisia. Älkää missään tapauksessa yrittäkö erottaa lapsia ja heidän isäänsä toisistaan.

Rakkaudella
Henna

 

1
Artikkeli kategoriassa

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *