Tervetuloa hetkeksi pääni sisälle

Aina kaikki ei ole siltä, miltä näyttää. Sen hymyn, sen niin sanotusti vahvan ja iloisen ihmisen takana voi olla todella rikkinäinen sielu, jonka ajatusmaailma on suoraan sanottuna päin persettä. Tässä postauksessa tulen avaamaan teille ajatuksiani. Saatte hetkeksi kurkistaa pääni sisälle ja saatte pienen tuntuman siitä, mitä mieleni pyörittelee, vaikka ulospäin näyttäisi muuta.



Tästä tulee sinänsä vaikea teksti, vaikka olenhan minä ennenkin kirjoittanut blogissani henkisestä pahasta olostani, huonosta itsetunnosta sekä purkanut menneisyyden peikkoja. Olette saaneet näiden vajaan kahden vuoden aikana enempi vähempi palasia ajatuksistani ja turhautumisestani.

Mun on jotenkin vaikea avautua yksittäiselle ihmiselle, esimerkiksi ystävälle siitä, mitä oikeasti tunnen tai ajattelen. Silottelen tunteitani todella paljon ja pyrin olemaan mahdollisimman vähän vaivoiksi. En halua olla se kuormittava taakka, ihminen, joka on jatkuvasti valittamassa ja syöksymässä vain syvemmälle negatiivisten ajatustensa suohon. Patoan ajatuksiani ja tunteitani todella paljon sisälleni. En myöskään tietyllä tapaa halua saada toiselle mitään ”asetta”, jolla voi tarvittaessa, mahdollisissa konfliktitilanteissa lyödä suoraan vyön alle.

Olen enemmänkin kuuntelija silloin, kun puhutaan  vaikeista asioista. Tsemppaan, kannustan, ymmärrän, etsin positiivisia puolia, vaikka joskus tekisi mieli sanoa, etten nyt jaksa.

Eräskin ihminen sanoi, että mie olen livenä aika pidättäytyväinen, omien ajatusteni ja tunteideni suhteen. Puhun kyllä paljon, nauran ja hymyilen, mutta en niinkään avaudu esimerkiksi paskoista fiiliksistäni. Mulle on nykyään todella iso kynnys laittaa kenellekään viestiä silloin, kun itselläni on joku hermoromahdus menossa, jolloin seinät tuntuvat kaatuvan päälle. En halua vaivata. Toinenhan voi olla parhaillaan viettämässä yhtä elämänsä parhaimpaa hetkeä, miksi ihmeessä vaivaisin omilla murheillani? Siitä varsinkin pidän huolen, etten ala kiukuttelemaan kuin mikäkin kakara.


 
No mitä minä sitten ajattelen?
 
Yllä tulikin ilmi, etten halua olla vaivoiksi. En myöskään halua, että pojistani on vaivaa kenellekään. Kaikki meistä johtuva ylimääräinen sählinki, meteli, asioiden hoitaminen… En halua, että kukaan joutuu meidän takia kokemaan ylimääräistä stressiä elämässään. Koen huonoa omatuntoa heti, jos poikani ovat työllistäneet ”normaalia enemmän” päiväkodin aikuisia tai jos meidän perheen asioiden takia joku muu joutuu tekemään enemmän selvityksiä/töitä.
 
En usko, että kukaan tykkää minusta oikeasti. Ihan oikeasti. En usko. No, ehkä omat perheenjäseni ja vanhempani, mutta noin muuten. Näen itseni osittain samanlaisena ihmisenä kuin  mitä olin esimerkiksi teininä tai 10 vuotta sitten. Ihmisenä, joka teki paljon virheitä, joihin liittyi nimenomaan alkoholi. Tässä yhtenä aamuna havahduin siihen, että silloinkin siellä sisimmässäni on ollut se toisille hyvää tahtova, herkkä tyttö, mutta alkoholin ja sisäisen pahan olon takia olen ulkoisesti ollut jotain aivan muuta. 

Jos kohtaan ihmisiä menneisyydestäni, uskon vahvasti heidän näkevän ja kokevan minut sellaisena kuin ennen olin. Mulle tulee epämiellyttävä olo ja haluan pois. Näin itseasiassa kävi eräillä synttäreillä. Yksi synttärivieraista, tällä kertaa itselleni ennestään tuntematon ihminen totesi yhtäkkiä kahvipöydässä: ”Pakko muuten sanoa, kun tossa jonkun aikaa katselin, että mie tunnen sinut Henna”. Ja itse sitä oli aaaaivan halolla päähän lyöty. Aivot löi tyhjää ja mietin, kuka hitto se ihminen on ja mistä myö tunnetaan. Olimme  kuulemma olleet samaan aikaan yläasteella, hän yhtä alemmalla luokalla, mutta silti mulla löi aivot edelleen tyhjää. Hetken aikaa vielä istuin kahvipöydässä, mutta sitten poistuin poikieni kanssa pihalle, koska niin alkoi ahdistamaan. 

Muistin vain, millainen olin ylästeella ollut. Ja sen se kyseinen ihminenkin varmaan muisti.  Oli varmaan kuullut juttuja. Eihän hän tätä aikuista Hennaa voi tuntea. Vieläkin mulla lyö aivot tyhjää kyseisen ihmisen osalta, mutta hänen mieleen mie olen jäänyt. Tsissus… Todella ahdistava tilanne. Ja huomaatteko. Tottakai ajattelin hänen muistavan minut pahalla, vaikkei asia välttämättä niin ollut?

Pojat ovat minulle rakkainta maailmassa, mutta silti äitiys on aika raskasta välillä. Poikani olisivat ansainneet toisenlaisen äidin. Ei sellaista äitiä, joka huutaa heille naama punasena, lyö hermostuessaan kättä pöytään, tiuskii ja syventyy luuriinsa, kun pitäisi olla läsnä. Ei sellaista äitiä, joka ei jaksa viedä poikiaan edes Hippo-kisoihin, koska äitiä itseään (sekä isää) ahdistaa ne ihmismäärät tuollaisissa tapahtumissa (ja se väkinäisen smalltalkin määrä + pienemmän pojan perässä juokseminen).

Pojat olisivat ansainneet äidin, joka leikkii heidän kanssaan, jaksaa olla lempeämpi ja kärsivällisempi. Sellaisen äidin, joka ihan oikeasti tekisi lastensa eteen 120 prosenttisesti ja edes pariksi vuodeksi unohtaisi itsensä, omat tarpeensa ja omat kaipuunsa olla itsekseen. Keskittyisi vain perheeseen. Sulkeutuisi sellaiseen ”äitikuplaan”.

Mitä siellä pään sisällä vielä on?

Mulla on huono itsetunto, kuten varmaan tulee tuossa yllä jo ilmi. Mun oma päänsisäinen ajattelumaailma on todella vinksallaan. Eräs ihminen ihmetteli, miten mulla voikin olla niin erilainen näkemys itsestäni kuin millaisena muut minut näkevät. No niinpä. Eräs toinen taas totesi, ettei päällepäin uskoisi, millaisessa ajatusten sekamelskassa mie päivittäin kamppailen, mutta silti elämäni ja arki näyttää ulospäin ihan hyvältä. Mie pärjään, ainakin ulkoisesti.

Pidän itseäni huonompana kuin muut enkä anna itselleni oikeutta tuntea tunteitani niin kuin tunnen, ”koska jollakin muulla on asiat paljon huonommin”. Kirjoitin edellisen tekstini huikean hienosta kesästä ja sitten sain lukea, miten eräällä maitotilalla oli jouduttu lopettamaan lehmiä, koska kuivan kesän takia rehu sekä rahat ovat loppu. Uutisen luettuani sätin itseäni, että miksi ihmeessä hehkutan hienoa kesää, koska todella monelle mennyt kesä on ollut aivan paska ja monilla se on vaikuttanut negatiivisesti nimenomaan tulonhankkimiseen ja elämiseen.

Ajattelen, etten oikeasti töissä osaa mitään. Toisaalta mie olen ylpeä työstäni ja ammattitaidostani, jonka olen vuosien aikana kerännyt itselleni. Silti ajattelen, että mie olen vain onnenkantamoisella kyseisessä työpaikassa enkä oikeasti osaa mitään. Mietin vain, milloin huomataan, että olenkin ihan turha. Semmonen ”nätti tyttö, jolla ei ole aivoja”.

Olen vaikea ihminen. Saatan loukkaantua herkästi, mietin liikaa toisten sanomisia ja niiden merkityksiä. Herkästi mietin, onko toinen kenties suuttunut minulle, vaikka hän olisi pahalla tuulella ainoastaan huonosti menneen aamun takia. Miehen ei tarvitse puhua minulle kuin pikkaisen erilaisella äänensävyllä, kun ajattelen hänen heti olevan mulle suuttunut. Kysyn asiaa, enkä usko, kun hän sanoo, ettei ole mitään.

Inhoan konflikteja. Mulle tulee niistä ihan fyysisesti huono olo. Pyrin siis olemaan ihmisille mieliksi, vaikken aina haluaisi. Jos olen tilanteessa, jossa toiset ihmiset riitelevät, korottavat ääntään toisilleen, minun tekisi mieli alkaa itkemään. Tulee sellainen ”pakoreaktio”, haluaisin vain juosta karkuun. En halua näyttää heikkouttani. En siis halua itkeä muiden nähden enkä tuoda esille huonoja puoliani. Pelkään, että heikkouttani käytetään vielä hyväksi. Siivotaan minut pois, niin sanotusti.

Pelkään, että menetän lapseni. Pelkään, että heille tapahtuu jotain, jonka vuoksi tunnun mäkättävän ja ohjeistavan entistä enemmän, ettei heille vain sattuisi mitään, esimerkiksi liikenteessä. En tiedä, kestäisinkö, jos jommalle kummalle kävisi jotain. Tai eihän sitä kukaan voi kestää, aivan hirveää, mutta miten elämä siitä eteenpäin? Kestäisinkö elää sen huonon omatunnon kanssa, miten olisi pitänyt olla parempi äiti, enemmän läsnä eikä vain omissa maailmoissaan? Kestäisinkö sitä syyllisyyttä, jos tapahtunut johtuisi jostain, mitä en itse ollut tehnyt paremmin/huomannut?

Elämääni on vuosien aikana mahtunut paljon mieleni ja itsetuntoni myrkyttäjiä. Ihmisiä, jotka ovat sanoneet tai heittäneet pieniä kommentteja minusta tai tavoistani toimia tai olla, jos nämä ovat poikenneet ihmisten itsensä ”ihannoimista” tavoista. Joo, olen liian herkkä ja blaablaablaa, mutta näistä asioista on kasvanut pääni sisällä se iso möykky. Tai oikeastaan aika hiton monta möykkyä. Sätin itseäni virheistä. Aina mietin, miten olisin voinut tehdä paremmin tai hoitaa asian jollain toisella tavalla. Miksi aina joku muu tekee jonkun paremmin kuin minä?


Miten olen viime aikoina voinut?

Kesällä olen ollut ahdistunut, itkuinen ja hermoheikko, vaikka samalla olen nauttinut huikean hienosta kesästä. On ollut päiviä, kun töistä ja hoidosta kotiin päästyämme olen lösähtänyt sohvalle ja yrittänyt nukkua samalla, kun pojat ovat katsoneet telkkaria. Olen ollut aivan helvetin väsynyt. Olen menneiden viikkojen aikana itkenyt enemmän kuin pitkään aikaan. Tähän lisänä kaikki perhe-elämän häly ja tietynlainen ”kaaos” sekä kaikki ympäriltä tuleva aistien kuormitus, niin ei ole kovin vahvasti mennyt tällä rouvalla.

Olen siis iloinen, että käyn ulkopuolisella ammattiauttajalla juttelemassa. Siellä pystymme enemmän analysoimaan ja kaivamaan asioita syvemmältä. Mun ei tarvitse niinkään analysoida ystävilleni ja sitä myötä kuormittaa heitä asioilla, joille he eivät voi mitään. Tiedän heidän olevan hengessä mukana ja ajattelevan minua, mutta ei heidän tarvitse minun terapeuttini olla.

Tänään terapeuttini totesi ihanasti, että nyt taitaa olla pikkuhiljaa kuoriutumassa se aito ja herkkä Henna, jonka ei tarvitse olla niin kuin muut haluaisivat hänen olevan. Henna, joka osaa sanoa ei ja oppii tuntemaan omia rajojaan. Kuoritaan mun sisimmästä sitä moskaa pois, pala kerrallaan. Ihminen kasvaa, kehittyy ja muuttuu koko ajan, mutta tietty osuus siellä sisimmässä pysyy samana.

Terapeuttini tsemppaa ja kehuu, kun kerron asioista, joiden suhteen olen osannut toimia niin sanotusti oikein, esimerkiksi vanhemmuudessa.

Osaan tarttua pieniin, hyviin hetkiin ja toivon ihmisille pelkkää hyvää. Vanhemmuudessakin mulla on paljon hyviä juttuja ja toimintatapoja. Hyvä tästä tulee.

Mutta näin. Kaikenlaisia ajatuksia sitä ihmismieli jaksaakin mielessään pyörittää, vaikka tasan tietää, etteivät ne hyvää tee. Ja niistä kaikista pahimmista ja synkimmistä asioista puhutaan ammattilaiselle. On mulla niitä hyviäkin päiviä ja hetkiä. Ei tämä elämä mitään pelkkää mustaa ole. Harmaata joskus, mutta paljon värejäkin.

Rakkaudella
Henna


Ruuhkavuosipsykoosi-blogissa on paljon kirjoituksia, joista tunnistan omia ajatuksiani. Kannattaa käydä lukemassa muutenkin. Ihanan rohkea blogi.

0

6 kommenttia artikkeliin ”Tervetuloa hetkeksi pääni sisälle


  1. Kiitos Henna, kun avasit tällä kirjoituksella ajatuksiasi. Itku meinasi tulla, kun luin. Liippasi kai liian läheltä omia ajatuksia.

    Eiköhän se kuitenkin tästä iloksi muutu. Ainakin hetkittäisiksi iloiksi :)


  2. Kiitos kommentistasi <3 Nämä ajatukset ovat sellaisia, joiden kanssa painii varmasti moni, muttei välttämättä uskalla tuoda niitä esiin. Minua ainakin hävettää ja tietyllä tapaa häpeän tämmöistä julkista "tunnustusta", mutta sitten taas tekstistä saatu palaute sekä oma, hieman keventynyt mieli kertovat, että tämä piti julkaista.

    Kyllä tämä tästä iloksi muuttuu ja mitä paremmin tuntee itseään sekä selättää niitä sisäisiä mörköjään, sitä paremmaksi elämänlaatu muuttuu. Ihan varmasti uskon näin :)

    Halauksia sinulle <3


  3. Iso halaus! Hyvin tuttuja ajatuksia näistä moni.Tunnistan niin hyvin itsessäni tuon, ettei halua olla toisille vaivaksi. Konflikteja välttelen myös viimeiseen asti, vaikka joutuisin itse kärsimään.


  4. Kiitos halauksesta ja halaus sinne takaisin ♡

    Toiset ihmiset oikein hakeutumalla hakeutuvat konfliktitilanteisiin. En tiedä, mikä niissä viehättää, mutta mie voin pahoin.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *