Ulkopuolinen keskusteluapu ja henkiset harppaukset itsensä kanssa

Joskus tulee niitä hetkiä, kun oivaltaa jotain suurta ja tärkeää. Sellaisia hetkiä, jolloin tajuaa isoja asioita. Kaikista hienoimpia nämä hetket ovat silloin, kun tajuaa kehitystä tapahtuneen, lähes huomaamatta.

Mulla oli tällainen hetki taannoin perheneuvolassa, terapeuttini luona. Keskustelimme ja kävimme viime aikojen kuulumisia läpi. Kerroin muutamista hetkistä ja kohtaamisista perheeni sekä muiden ihmisten kanssa. Kerroin omista reaktioistani ja ajatuksistani niissä tilanteissa.

Siinä vastaanoton tuolilla istuessani yhtäkkiä tajusin jotain tärkeää. Siitä, mistä on vuosi sitten lähdetty ja missä ollaan nyt, on tapahtunut valtava harppaus, eteenpäin.

Miten päädyin perheneuvolan asiakkaaksi?

Kaikki alkoi noin vuosi sitten, kun koin pienimuotoisen henkisen romahduksen. Arjessa oli tullut paljon sellaisia hetkiä vastaan, joista ymmärsin, että nyt tarvitsen ulkopuolista apua. Ihan perheeni, mutta myös itseni takia.

Olin muuttunut itkuiseksi ja ahdistuneeksi raivottareksi. Perheeni ei voinut aina ennustaa, milloin mulla kilahtaa ja huudanko vähän vai huudanko niin, että saan kurkkuni kipeäksi. Kärsijöinä olivat varsinkin poikani. He saivat katsella äitiä, joka romahteli milloin mistäkin. Toisinaan heidän silmistään heijastui pelko. Ne olivat oikeasti kauheita hetkiä, meille kaikille.

Otin sähköpostilla yhteyttä neuvolaan, josta mulle soitettiin ja laitettiin lähete eteenpäin. Pääsinkin aika pian avun hakemisen jälkeen psykiatriselle sairaanhoitajalle ja sieltä keväällä perheneuvolan asiakkaaksi. Olen noin kerran kuukaudessa käynyt juttelemassa aivan ihanan terapeutin kanssa. Hänelle olen kertonut mieleni syvyyksistä asioita, joita en ole kenellekään muulle kertonut. Hän on haastanut ajattelemaan ja käsittelemään erilaisia tunteita. Hänen kanssaan on menty todella syvälle mieleni sopukoihin ja pohdittu asioita ja tapahtumia.

Ne muutokset itsessäni

Yksi tärkeimpiä oivalluksia kuluneen vuoden aikana on ollut, että olen hyvin todennäköisesti erityisherkkä ja sitä on myös vanhin poikamme. Tämän tajuaminen selittää monia asioita. Hiljattain luin Suvi Bowellan kirjan ”Ihana herkkyys”. Kirjaa lukiessa tuntui siltä, kuin olisin itsestäni lukenut. Ymmärsin itsestäni asioita yhä enemmän ja lukiessani tuli paljon sellaisia ”Ahaa, totta!”-fiiliksiä.

Siellä edellisellä terapiakäynnillä istuskellessani tajusin, miten paljon olen viimisen vuoden aikana mennyt eteenpäin itseni kanssa. Olen löytänyt uusia toimintatapoja, olen oppinut jonkunlaista, hetkittäin melko hyvääkin tunteidenhallintaa. Olen oppinut ymmärtämään entisestään, miten erilaisia me ihmiset olemme ja miten eri tavalla koemme asioita. 

Olen pikkuhiljaa oppinut ”eriyttämään” itseni muista. Heidän tunteensa ja kokemuksensa eivät ole mun tunteita ja kokemuksia. Olen oppinut puolustamaan itseäni, asettamaan rajoja ja tuomaan pikkuhiljaa omaa ääntäni esille. En ole enää ihan niin paljon se ”ihan sama” -tyyppi, mitä olen ollut lähes koko ikäni.

Olen opetellut sanoittamaan omia tarpeitani. En oleta, että muut ymmärtäisivät sanattomasta viestinnästäni, vaan se suu on ihan oikeasti avattava. Keskustelukäynneillä olen saanut kehuja ajattelutyylistäni sekä siitä, miten osaan sanoittaa tunteitani ja tietyllä tapaa käydä syvällisemmällä tasolla asioita läpi. Ymmärrän itseäni sekä ymmärrän muita paremmin.

Erilaisten tunteiden tunnistaminen

Tunnistan paremmin erilaisia tunteitani. Monesti joku ikävä tunne, esimerkiksi ahdistus tai vitutus nousee pintaan, mutta tunnistan ja tiedostan tunteen sekä siirrän sen hetkeksi sivuun. En anna ikävän tunteen vallata minua pitkäksi aikaa. Olen alkanut pääsemään kiinni erilaisiin tilanteisiin ja asioihin, jotka aiheuttavat ahdistusta ja tätä myötä myös teen niille asioille pikkuhiljaa jotain. 

Olen alkanut tunnistamaan, milloin kiukkuisuuteni ja ärtymykseni johtuu jostain tietystä ihmisestä tai tilanteesta eikä lapsista tai miehestä, joille kuitenkin tulee kiukuttua. Esimerkiksi kotimme tietty sotkuisuus ja tavaranpaljous saavat minut ahdistumaan. Liian kiire ja stressi saavat minut hermostuneeksi. Erilaiset ihmiset saavat verenpaineeni nousemaan. Tietynlainen tyytymättömyys elämään saa minut kärsimättömäksi.

Kun näitä tilanteita on päällä, kohdistan kiukkuani vääriin ihmisiin. Nyt kun olen alkanut tunnistamaan näitä tiettyjä tilanteita ja niistä aiheutuvia tunteita, osaan jo toisinaan vetää hieman happea, vetäytyä tilanteesta ja nollata ajatukseni. Tämän jälkeen pyydetään anteeksi ja jatketaan arkea.

Asiamme ovat ihan hyvin

Tämä on nyt se suurin oivallus. Asiamme ovat ihan hyvin. Näillä korteilla mennään nyt tässä elämänvaiheessa. Oman pääni sisällä on paljon mörköjä, jotka yrittävät toisinaan päästä pihalle ja tulla kuulluksi, mutta niillekin hetkille on oma paikkansa. 

Olen saanut monia synninpäästöjä liittyen äitiyteen ja erilaisiin huonoihin hetkiin, joita tässä vuosien aikana on koettu. Meidän perheessä on hyvää se, että tunteita sanoitetaan. Meidän esikoinen osaa hienosti tuoda esiin erilaisia tunteitaan ja turhautumistaan. Hän uskaltaa raivota ja näyttää, kun harmittaa.

Meillä kotona halataan paljon, pyydetään anteeksi, aloitetaan taas puhtaalta pöydältä. Perheessämme on kuitenkin asiat hyvin verrattuna moniin muihin perheisiin, jotka eivät täällä Suomessa voi ihan niin hyvin.

Olen miettinyt, että mitä jos en olisi lähtenyt keskustelemaan ulkopuolisen kanssa? Mikä olisi tilanteeni nyt? Eläisinkö edelleen siinä tietynlaisessa mustavalkoisessa tilassa, oman vointini suhteen?

Olen ylpeä, että lähdin tälle matkalle. Ei tekisi kenellekään huonoa käydä joskus juttelemassa ulkopuolisen kanssa, koska sieltä voi oikeasti saada apua. Ystävät ja perhe eivät kuitenkaan ole sama asia verrattuna ammattilaiseen, joka on perehtynyt ihmismielen liikkeisiin. Jos siis siellä pään sisällä ja mielen sopukoissa on hieman haastavampia ongelmia, jo ihan ihmisen persoonaan liittyen, voisi muutama keskustelukäynti tehdä ihan hyvää.

En edelleenkään ole mikään zen tai se kaikista kärsivällisin äiti. Edelleen kattila toisinaan räjähtää, mutta nämä tilanteet ovat vähentyneet jonkun verran. Menen koko ajan eteenpäin. Pienin, mutta määrätietoisin askelein. Siitä saan taputtaa itseäni selkään.

 

Rakkaudella
Henna

 

Sinua saattaa kiinnostaa myös:
Keskivaikea masennus teini-ikäisenä

 

3

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *